Työparini päätti jatkaa opiskelua, aikuiskoulutuksena, pari iltaa viikossa näin alkuun. Koska yhdessä voimme sovitella vuoden työviikot ja loma-ajat, menot ja tuuraukset, päätimme että järjestyy se tämäkin. Muutama ylimääräinen yövuoro lomallakaan ei haittaa, univelat ehtii kyllä kuitata pois.

Pojan kuoleman jälkeen moni on rohjennut kertoa peloistaan ja ongelmistaan lastensa kanssa, jäänyt illalla juttelemaan vielä hetkeksi. Olen miettinyt mistä se uudenlainen avoimuus syntyi, rohkeus puhua asioista suoremmin kuin ennen.
Ehkä puhun itse asioista niiden oikeilla nimillä, ehkä muillakin on tarve siihen. Ehkä pojan kuolema herättää epävarmuutta ja kysymyksiä, kenen lapsi enää on turvassa, voiko näin käydä muillekin? Miten toisen hädän huomaisi kun mekään emme mitään ymmärtäneet? Eivätkö ällän paperit, hyvät ystävät tai perhe suojaakkaan, mikä sitten?

Voiko herkkä ja tunteellinen poika pärjätä poliisina? Riittävätkö hyvä kunto ja lihakset, työn käytännön puolen hallitseminen ja ammatin arvostaminen, tottuuko, turtuuko, muuttuuko liikaa?
Tuttuja kysymyksiä joita itsekkin pohdin aikoinaan, nyt niitä miettii työkaverini.
Nuoren on muutenkin vaikea löytää paikkaansa, voiko unelmia tyrmätä tai torjua, suojella liikaa? Eihän meillä sen varmempaa tietä ole tarjota tilalle.

En tuntisi helmikuisia poliiseja jos heidät nyt tapaisin, en muista miltä he näyttivät. Mutta muistan kuinka toinen, nuori harjoittelija, seisoi väristen kylmällä pihalla. Hän ei pystynyt kohtaamaan kuolemaa, ei meidän hätäämme. Mutta jollain oudolla lailla hänen inhimillisyytensä lohdutti.