852382.jpg

Lasten ollessa pieniä tuntui jo puolen vuoden ikä juhlan paikalta. Miten nopeasti aika silloin vilahtikaan, nutut jäivät äkkiä pieniksi ja jokainen päivä toi uutta ilon aihetta tullessaan. Muistan ensimmäisen vaalean kiharan, ensimmäisen koulupäivän, joulujuhlan, senkin päivän kun poika ylpeänä totesi olevansa pitempi kuin minä.

Puoli vuotta pojan kuolemasta. Miksi nyt lasken päiviä, viikkoja, kuukausia? En tiedä. Ei hän enää kasva eikä vanhene, ei muutu muistoissamme eikä jaa niitä kanssamme.

Haluaisin kertoa hänestä niin paljon. Ja hänelle.

Ehkä joskus, jossain. Tänään en löydä sanoja.