Yövuorot alkoivat taas, päiväunilta noustua vilkaisin blogistaniaan. Punastellen kiitän palautteesta ja iloitsen jos tekstini viihdytti. Kunnia myös niille jotka aiheeseen inspiroivat.

Edellisen kirjoituksen kommenteista tämä taas jatkuu. "Tyytyy" sana herätti negatiivisia ajatuksia. Sinänsä hassua, tyytyväisyys on niin positiivinen ja tavoiteltava asia.

Eipähän se nykypäivän trendi olekkaan, tyytyä vallitsevaan. Vanhus tyytyy keinutuoliin ja tv-uusintoihin, kolotuksiin ja joulukukkaan.

Mihin tämä maailma edistyisi jos kaikki tyytyisivät vallitsevaan? Silti joskus tekisi mieli ravistella, tyytykää nyt edes johonkin! Ai pätkätöihin, merten saastumiseen ja bensan hintaan? No, mitä niiden eteen tehdään, mennään siiderille.

Ehkä elämäänsä on helpompi tyytyä kun on saanut kokeilla rajojaan, valita polkunsa ja haasteensa. Töissä ei kuulukkaan vain tyytyä käymään, mutta johonkin on raja vaatimustenkin suhteen vedettävä.

On äärimmäisen helpottavaa kun voi sanoa että tyytyy elämäänsä juuri tälläisenä, raskaiden ja työläiden vuosien jälkeen suorastaan leppoisana. Eikä tyytyminen tarkoita että joka päivä pitäisi kulkea suupielet korvissa, jonain päivänä sohvalla shaalin alla voi maata hyvinkin yrmeänä.

Ihmissuhteista tyytymisessä kai alunperin oli puhe. Ei tyytyminen välttämättä tarkoita toiseksi tai kolmanneksi parasta, vaan realismia. Tuntee itsensä ja tietää kykynsä ja halunsa tehdä kompromisseja, muistaa miksi aikoinaan on näin valinnut ja tahtonut. Jonkun verenpaine ja pulssi vaativat paljon suurempia tunteita ja aallonharjoja kuin jonkun toisen. Joku tyytyy mihin vain, toinen etsii ikänsä.

Meilläpäin sanotaan että ensimmäinen askel on unohtaa reinot jalkaan kauppareissulle, toinen unohtaa vetoketju auki ja kolmannella  hoitajat juoksevat perässä. (Anteeksi, mutta Äijähän ei ole mie-alueelta). Tähän tulevaisuuteen se kai on sitten tyytyminen. 

155442.jpg 

Nämä ainakin ovat tyytyväisiä tähän.