Työpaikallani on neljä osastoa. Kolmessa niistä työt sujuvat, henkilökunta on suhteellisen tyytyväistä, asukkaat samoin. Yhdessä takkuaa kaikki mahdollinen.

Säännöllisin väliajoin pulpahtaa joku homma tai epäkohta jota ei millään ehdi tai jaksa hoitaa. Mutta yököthän ovat sitävarten, niillähän on koko yö aikaa.

Niinpä, onhan sitä, 11 tuntia yötä, riittäähän siitä. Pyykinpesuun, jälkiruuan keittoon, vessan pesuun ja moneen muuhun. Valitettavasti niille asukkaillekkin pitäisi riittää aikaa. Eli kun leipomista ja keittiön siivousta tarjottiin niin viimein mekin pistimme hanttiin.

Siitähän se meteli sitten nousi. Talossa keittäjä mutta kun ei ehdi, päivävuorossa vähintään kaksi, mutta kun ei ehdi. Yököt, niillähän on koko yö aikaa, tottahan ne ehtivät? Pitäisi varmaan olla vain imarreltu tästä, että yökkö sitten ehtisi ja jaksaisi, yksin. Jostain syystä en vain osaa ottaa niin.

Yritin kauniisti esittää että voisiko sitä pyykinpesua miettiä, tehdä niinkuin muillakin osastoilla että homma toimisi. Järkytys ja kauhistus oli melkoinen. Se on aina tehty näin, ei millään, siitähän seuraisi, no, vaikka mitä.

Olen tullut siihen tulokseen näiden vuosien jälkeen että naisvaltaisen työpaikan suurin epäkohta on tämä. On paljon mukavampi valittaa, purnata ja juoruta, haukkua selän takana pomot ja työkaverit,  kuin oikeasti ajatella voisiko työt hoitaa jollain muullakin tavalla. Puhumattakaan että edes kerran kokeiltaisiin. Siitähän seuraisi kaaos, paluuta ei olisi, muuta ei enää voisi kokeilla. Niinkö tosiaan?

Kylläpä helpotti, valittaa kunnolla. Ihan näin suoraan vieläpä.

Toki tein senkin, kerroin mielipiteeni kun pomo soitti ja kysyi.