Äiti istahti keinutuoliin, huokaisi ja hieroi polveaan. Kait ne seitsemänkymmentä vuotta jossain saivat tuntua. Väsytti. Tuvassa paloivat valot, oven alta pilkottivat. Poika se siellä.

Harmi pyyhki yli, sanoivat sitä peräkammarin pojaksi. Mikä hän sitten oli, joku hirmuko vahtimassa? Elämä vain meni niin, ensin kuoli ukko, sitten jatkoi Esu koulujaan, jäi sille tielleen. Miten hän tässä yksin, syrjässä. Polttopuut, lumityöt, kauppareissut.

Sama rakkaus pojalla metsään, vaaraan ja kalaveteen, mihin he tästä? Keväällä kun vaaran rinne vihersi, käki kukkui ja aurinko kultasi maiseman tuntui ettei muualla voisikaan elää. Marjamaat, siikaverkot, nekö jäisivät tänne? He kaksi kaupungissa, pienissä kopperoissa päällekkäin, silloinko se yhteiskuntaa miellyttäisi?

Vaan vieläkin vihleksi kun muisti joulunseudun, he kaksi ikkunassa, hämärtyvässä illassa, hiljenneessä pirtissä, pitkään seisoivat perävaloja katsellen. Ensi jouluna ei sitäkään murhetta, miniän vanhempien luo menisivät.

Yksinäisyys täällä riipoi, ei häntä enää niinkään, nuorempia kyllä. Tiesi hän mitä poika salaa oli takkinsa alla kuljetellut, huoneessaan piilotellut. Jostain kai sekin ressu yritti oppinsa hankkia, miten täällä, pienellä kylällä, kirjastoon marssi ja valistusta hankki. Muikeana olisi ompeluseuroissa Kylli ilakoinut, että nuoremmastakin vielä lukumies tuli, eipä olis uskonut.

Oli hän huolistaan Esulle puhunut. Eipä poikaa turhaan koulutettu, peräkontista kaivoi hiihtolomalla aparaatit, veti johtoa ja piuhaa, opetti konstit hänellekkin.

Nauratti kun muisti tunteen, vielä se häneenkin tieto tarttui. Siellä se poika nyt naputteli, Esu oli iskenyt silmää ja opettanut velipojalle miten maailmalle pääsee, peräkamaristakin.

Oli hän salaa seuraillut puuhia, pojan ähellystä koneen äärellä. Kauppareissuilta tuonut uuden paidan ja silittänyt kaappiin. Niinkuin tuulisi jo keväisesti, kaupungin suunnasta.

Otsa rypistyi, äiti mietti mitä Rahikaisen Veikon sähköpostiin vastaisi. Harmaapää ja vähän kumarainen oli Veikko, mutta humpata osasi, ja kalan suolata. 

Keinutuoli pysähtyi. Jos laittaisi viestiä että Salme-tädin lonkka vihoitteli taas. Ei se poika perään kyselisi, mitä se, vanhojen muorien vaivoista.

Ei maar, herneet se oli laitettava likoon jos sattuisi useampi yönseutu menemään, olisi pojalla mitä lämmittää.

Mukavasti hykerrytti, kevättä se, ihan selvästi.