Täytynee hieman selventää päivällisiä ajatuksia. Tyttären soitto havahdutti muistamaan mikä se kuitenkin kaikkein tärkeintä on, äänen iloinen ja tuttu sointi lohdutti. Tärkeintä on se että meillä on vielä toisemme, ja niitä hyviäkin hetkiä joita jakaa toisen kanssa.

Tärkeintä ei ole että teemme niinkuin itse haluaisin, antaisimme pojan säästöt tonttiin josta tytär avomiehensä kanssa on jo pitkään haaveillut. Se on vain minun kuvitelmani siitä miten vaalia muistoa, arvostaa niitä vuosia joina poika teki töitä ja säästi rahaa.

Tytär on ensimmäiseltä ammatiltaan puutarhuri, sai kai jo syntymäperintönään multaa kynsien alle. Vain minun kuvitelmissani hän olisi istuttanut sinne puun veljensä muistoksi.

Isän ajatusmaailma kulkee toisia latuja. Siinä missä itse haluaisin kääntyä menneeseen hänen selviytymiskeinonsa on laittaa talo remonttiin, peittää ja muuttaa se mitä ei kestä kohdata. Jatkaa uuden naisystävän kanssa uusien muistojen kerääminen, uusien tapettien keskellä.

Mikä minä olen sanomaan mikä on oikein?

Ehkä ne vanhat, kiukkuiset ja katkerat ämmät syntyvät juuri näin, menetyksiinsä ja tyrmättyihin haaveisiinsa takertuen.

Silti, vihan tunne teki hyvää. Viikkoja olen kävellyt ympäri kotia, nähnyt kyllä tekemättömät työt mutta havahtunut vain kun joku tulee käymään. Kuunnellut hajamielisenä isäntää, unohtanut että vaikeaa on muillakin.

Samettiruusujen koulimista pitemmälle en päässyt, mutta alku sekin.