Viime yönä näin unta pojasta. Uni oli lyhyt, selkeä kohtaus. Poika tuli kotiin, heitti kassinsa eteisen nurkkaan, niinkuin aina teki. Tuli iloisena, reippaana, ruskettuneena. Nauroi ja jutteli, kyseli kuulumisia, kertoi inoissaan omistaan. Minä vain seisoin ja katselin, ihmettelin että eikö sinun pitäisi olla kuollut. Poika lakkasi hymyilemästä, nyökkäsi ja haihtui pois. Unessa olin suunnattoman vihainen itselleni, miksi menin sellaista sanomaan, olisin vain katsellut ja kuunnellut.

Havahduin pimeään, joka paikkaa särki ja puristi, oli paha olo.

Aamulla kuitenkin heräsin pirteänä, uni vielä täysin mielessäni. Kolmeen kuukauteen vasta nyt näin ensimmäisen kerran hänet selkeänä kuvana, olkoonkin että unena. Mutta kuinka monta kuukautta siitä oikeastaan, todella oli kun hän oli niin iloinen, innostunut, puhelias? 

Mietin etten ehkä tarkoittanut niitä sanoja, sinähän olet kuollut, niinkään pojalle, kuin itselleni. Unessa hyväksyn ja myönnän sen mitä en aina valveilla tahtoisi, edes ajatuksiin päästää.