Nainen hyräili innoissaan mittaillessaan tyhjää kaksiota. Tuonne sohva, tuohon mahtuu lipasto, tuolle seinälle vanha perintöryijy. Makuuhuoneesta tulee vähän ahdas, tytön parvisänky mahtuu onneksi isompaan huoneeseen.

Saisi lukea iltaisin miten kauan huvittaa, valo ei ärsyttäisi ja eikä hermostuttaisi ketään.

Keittiö ei ollut kummoinen, valoisa sentään. Aamukahvilla voisi istua ihan hiljaa, rauhassa lehden kanssa. Tukka kampaamatta, yöpaita päällä. Se ei inhottaisi ketään.

Sängyn petaamisella ei olisi kiirettä, enää ikinä hän ei välittäisi olivat raidat sitten suorassa tai vinossa. Lakanat hän vaihtaisi milloin ehtisi, ei enää joka ikinen lauantai.

Eteinen oli pieni ja ahdas. Kyllä heidän vaatteensa naulakkoon mahtuisivat. Kukaan ei kompastelisi kiroillen kenkiin eikä moittisi epäjärjestyksestä.  

Autotallia ei ollut, muttei kyllä enää sitä hienoa autoakaan. Takapihalta puuttuivat kalusteet mutta ensialkuun voisi hyvin istua multasäkin päällä. 

Nainen sisusti, siivosi, mallasi kaiken kohdilleen ja kauniisti. Ihan oman makunsa mukaan.

Viimein kaikki oli juuri niinkuin pitikin, täydellistä suorastaan.

Lapset tulivat, kiersivät hiljaisina paikat. Availivat keittiön laatikot, tutkivat kylpyammeen ja pienen pihan.

Nainen ryhtyi ruuanlaittoon, he söisivät tästälähin kun olisi nälkä, eivät aina tasan klo 17. Mutta mitä ihmettä tyttö oikein teki?

Nainen huusi vihaisena, eläinjulisteita olohuoneen seinälle? Eiväthän ne sinne sopineet, eivät sitten yhtään.

"Eikö tämä minun koti olekkaan? Sinunko vaan?" 

Nainen häpesi, varmaan harvoin oli hävettänyt niin paljon.

Ei onni ja ilo ollut näissä seinissä, tässä tilassa, kyllä se asui kahdessa pienessä, vakavassa lapsessa hänen edessään.