Heinäkuu nimittäin. Lomalaiset palaavat töihin ja vapaat saa taas pidettyä entiseen malliin. Kolme vapaapäivää ei ole oikein tahtonut riittää yövuoroviikon jälkeen, ainakaan tänä kesänä.

Ensimmäiset mummot käyvät nukkumaan kuuden jälkeen, ovatkin sitten jo aamukahville tulossa ennenkuin viimeiset saa unten maille.
Siinä sitten tutkitaan hartaasti kelloa, ja vakuutellaan virkeille mummoille että yötähän tämä, kellosta kun ei valitettavasti selviä onko se aamu- vai iltayhdeksän.
Olenkin oppinut kysymään hyvin painokkaasti että kuule, näkyykös minua täällä yleensä päivisin? Tehoaa, enimmäkseen.

Viikonloppuna naapurissa oli ilotulitus. Upeat raketit ja mahtava pauke.
Reilusti yli yhdeksänkymppinen mummo yritti kännykällään hätänumeroon, vähintään poliisi ja sotaväki olisi pitänyt saada paikalle.
Heristi minulle keppiä ja torui ettei saa vanhaa narrata kun selitin että pauke tuli vain raketeista.
Mummo otti kyllä varoiksi käsilaukun tyynyn alle, äkkilähdön varalta. Vaikka todettiin että on ne linjat ennenkin kestäneet, ja vielä kovemmatkin pommit.

Olen ollut piru ja enkeli, ensiapuhoitaja ja keittäjä.
Öisin en soita taksia enkä pakkaa muuttokuormaa, en taio jalkoja entisen veroisiksi enkä voi tarjota kuin Panadolia.
Onneksi monelle riittää kun peittelee takaisin sänkyyn ja silittää hetken.
Tuntuu mukavalta sitten kuulla olevansa jonkun mielestä myös enkeli ja kullanmuru.

Tällä viikolla olen myös paikannut isompaa ja pienempää haavaa, koivesta nenään, keitellyt kiisseliä ja marjasoppaa.
Lappua ja laastaria on kulunut enemmän kuin alkuvuodessa yhteensä.

Töissä ollaan joskus mietitty ja yritetty listata sitä millaista hoitoa itse vanhoina  haluaisimme.
Tietysti jokainen tahtoisi useamman kupillisen aamukahvia, ja vasta sitten kun itse haluaa nousta ylös.
Herkkujakin pitäisi saada vaikka lääkäri huomauttelisi painosta tai verensokerista, konjakkinapsut iltaisin.
Ja ehdottomasti isommasta mukista kuin meillä annetaan.
Ei hankalia vaatteita, eikä missään nimessä sukkahousuja.

Tähän asti helppoa. Sitten astuu realismi kuvaan, käsipareja ja viriketuokioita tuskin on lisää luvassa.
Kun vain pidettäisiin ihmisenä, kohdeltaisiin nätisti ja lempeästi, ymmärrettäisiin että kaikki käy hitaammin ja kankeammin. Ja että vahinkoja sattuu, kaikenlaisia.
Että joku ehtisi ohi viuhtoessaan hymyillä ja vaihtaa muutaman sanan, rallatella laulunpätkän yhdessä.

Oikeastaan näiden asioiden pitäisi olla itsestään selviä, erikseen listaamatta ja toivomatta.
Ovathan ne?