Näin yöllä omituisia painajaisia, valvoin välillä lukien tai pyörin vain muuten sängyssä. Onneksi bussi lähti aikaisin, saattoi nousta ajoissa kahvin keittoon.

Sisko2 oli antanut hyvät ohjeet minne ja miten mennä, lähettänyt kartankin liitteenä. Se ei suostunut tulostumaan, puhelinneuvonta kyllä pelasi sitäkin paremmin. Sillä tottakai kävelin kuitenkin jonkun opasteen ohi ja ulos väärästä paikasta.

Olin silti ajoissa Vanhan Kirkon puistossa. Siellä solmittiin tänään surunauhat 2007 itsemurhan tehneiden muistoksi.

Se oli surullista, äärettömän surullista. Tihkusateisessa puistossa soiva trumpetti toi mieleen hetken kun kappelin ovet jälleen avattiin ja katsoimme viimeisen kerran ruusuin peitettyä arkkua. Kellojen tilalla soi vain yksinäinen sävel.

Trumpetin ääni tulee aina tuomaan mieleeni surun ja juuri sen hetken. Niin tänäänkin.

Mustia nauhoja katsellessani mietin miten monta erilaista tarinaa ne kertoivat, miten suru meillä solmijoilla oli silti yhteinen.

Ajatuksissani lähdin tietysti kävelemään sieltäkin väärään suuntaan. Tai oikeastaan, mitään erityistä en kyllä ollut loppupäiväksi suunnitellutkaan. Satuin pankkiautomaatin kohdalle ja muistin että aamulla oli pitänyt nostaa lisää rahaa.

Minuutissa ehtii miettiä paljon. Kuten että pankkikortti on takin taskussa kotona, sukulaisia täällä tasan yksi - hänkin hautajaisissa siellä mistä itse lähdin. Varovasti kurkistin setelipuolelle, laskin kolikot ja totesin että kympin verran jää tuhlattavaa tälle reissulle jos kotiin asti aikoo päästä.

No, sade oli tauonnut, minulla oli hyvät kengät, kävelin siis. Löysin jopa halvat lukulasit isännälle tuliaisiksi, ne kun ovat aina hukassa. Kävelin ja katselin, ihmisiä, näyteikkunoita, mertakin.

Maalla mennään ajoissa pysäkille, kaupungissa ei nähtävästi kannata. Arvoin hetken ostanko odotellessa jäätelön ja vessalipun vai lahjoitanko loput kolikot kansanterveydelle. Sitten muistin että kassin pohjalla oli pari myslipatukkaa, entisistä omatoimireissuista viisastuneena mukaan pakattuina.

Hetken päästä minulla oli reilusti yli satanen rahaa ja vartti ensimmäisen bussin lähtöön. Mietin hartaasti mutten keksinyt muuta tarpeellista hankittavaa kuin sukkahousut ensi viikon työpaikan pikkujouluihin. Nekin pidetään pomon kotona joten oman osuuskaupan valikoima riittää takuulla. Eiköhän kaupunkiakin tullut nähtyä ihan tarpeeksi.

Joten valitsin liukuportaat alakertaan ja sen ensimmäisen mahdollisen kyydin kotiin.

Autossa ajattelin että on tässä muka olevinaan aikuinen äiti-ihminen reissussa. Sitten totesin ettei auta, tämän viisaammaksi en tästä muutu. Höpsöt on touhut mutta ehkä ne sen kestävät, lähimmät.

Eivät muuttuneet lukulasienkaan vahvuudet oikeiksi kun kotona lasit nenällä tutkin. Hymyilin isännälle lasit ojentaessani ja kysyin että eikö kaunis ajatus ja muistaminen kuitenkin ole aina pääasia?

Minä muistin, tänäänkin. Ja huomasin etten oikeastaan ole mitään unohtanutkaan, mitään millä oikeasti merkitystä on.