Vanhoissa sananlaskuissa piilee totuus. Niinkuin esim. tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Isäntä kysyi eilen illalla, siinä unten rajamailla, miten papu kylvetään. Sen sijaan että olisin ihmetellyt kysymystä kerroin tietysti. Että riittävän harvaan, syvään, ja peitetään hyvin.

Naapuri oli antanut jossain vaihtokaupassa pussillisen härkäpavun siemeniä. Ne jos aamusta käytäisiin yhdessä, ihan vain sillälailla pikapikaa, kylvämässä siihen monimuotoisuuspeltoon. Sellaisella nimellä kulkee nykyään lohko jolla kasvaa kaikenlaista maisema-, riista -, ja maanparannuskasvia.

Aamulla isäntä herättäessään huikkasi iloisena ovelta että säkki on eteisessä, hän oli ihan unohtanut että tänään on (kasvinsuojelu)ruiskun tarkistuspäivä. Että kai minä nyt muutaman kilon ehtisin yksinkin.

Kiloja oli tosiaan vain muutama, kappaleita sen sijaan järjetön määrä. Parin tunnin kylvämisen jälkeen tuntui ettei kasa ollut vajennut yhtään. Tähän asti olinkin aina kuvitellut että rivit tuntuvat pitkiltä vain lanttua tai sokerijuurikasta harventaessa. Pavun kylvö vie niistäkin voiton.

Kylväessä ehti miettiä kaikenlaista. Ainakin käännyin taas piirun enemmän koneellisen tehomaatalouden puoleen. Ja miten oikea vastaus olisi sittenkin ollut että heitellään ne pavut pitkin peltoa ja odotellaan otollisia kasvuolosuhteita. Päätin myös ilmoittaa meidät siihen tietokilpailuun. Jos jossain vaiheessa huomautetaan etteivät rivit ole ihan suorassa voin aina vastata ettet itsekkään tiennyt kuinka suuri telkän pesän suuaukko täytyy olla. Tai tavin, vai mitä niitä nyt onkaan.

Puolilta päivin isäntä tuli katsomaan missä vaiheessa homma on. Ehti aloittaa "meinasin kyllä että olisit kylvänyt ne tuonne saran keskivaih .." kunnes näki ilmeestä että parempi olla tyytyväinen vaan.

Reilu tunti peiteltiin papurivejä hiljaisuuden vallitessa. Sitten isäntä toivotti kaikki pavut sinne jonnekkin ja lähti syömään. Ei tainnut selkä enää tykätä monimuotoisuudesta.

Itse mietin että oikeastaan tässä jo joutaakin huomenna taas töihin. Osa kukista jäi vielä istuttamatta, seuraavilla vapailla sitten.

Aikoinaan, aloittaessani isännän pihalla taistelun nokkosta ja voikukkaa vastaan, oli se hänen mielestään ihan jonnin joutavaa puuhaa. Kaikkeen nähtävästi kuitenkin tottuu, niinkuin kukkasiin ja hoidettuun pihaan. Nykyään se on isäntä joka nyppii voikukkia ja ajaa nurmikkoa.

Tai etsii lisää kukka-astioita ja niille paikkoja. Vielä yhteen pataan pitäisi keksiä istutettavaa. Verenpisaroita ja lobeliaa ehkä?  

Pari vuotta sitten, yhtenä syksypäivänä koiran ajoa kuunnellessani, kaivoin muovipussiin metsämansikan pikkuisia taimia. Tökin ne pihalle loivaan rinteeseen ihan tavalliseen, saviseen maahan. Ne leviävät vauhdilla ja tekevät ihanan makeita marjoja.

1244028392_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tänä kesänä kukintavaiheessa on ainakin lennellyt kaikenlaisia pörriäisiä, joten toiveita mansikoista on nyt muillakin kuin Esterillä.