Olen perjantaista asti pyöritellyt sanaa mielessäni. Sikäli oikein sopivaa että likimain 17 vuotta olen kulkenut isännän puheissa konsulttina. Yhdenlaista asiantuntijaahan sekin tarkoittaa. Titteli kertoo ehkä myös jotain innostani myllertää hänen elämäänsä vähän sieltä sun täältä.

Mikään häävi konsultti en ole kai ollut, sitkeästä yrityksestä huolimatta. En kyllä kovin kalliskaan. Ja onhan ihan tieteellisesti tutkittu kuinka konsultin merkitys on vähintäänkin monitulkinnallinen. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Mutta lähinnä olen pyöritellyt mielessäni sitä miten asiantuntevuus eroaa ammattitaidosta, tässä hoitajan työssä kun pitäisi nykyään osata yhtä sun toista muutakin kuin perushoitoa.

Vai eroaako mitenkään, sama asiako se on?

Usein tuntuu ettei. Ainakaan johdon tai lääkärin silmissä ei asiantuntemukselle paljoa painoa panna.

Öisin valvon unta, seuraan vointia, kirjaan ja raportoin. Vuosien yhdessäelon myötä asukkaiden kohdalla huomaa kyllä varsin nopeasti muutokset. Sen mikä ei kuulu normaaliin "vaihteluväliin", sen mitä ei voi laittaa täysikuun, kevään, helteen, syksyn tai joulupukin odotuksen piikkiin.

Ja mikä sinne niin kevysti mielellään laitetaan, varsinkin jos ja kun taustalla on psyykkistä sairautta.

Ehkä ammattitaitoa on sitten saada viestinsä perille. Sen että nyt tosiaan pitäisi toimia eikä vain seurata ja vähätellä.

Sama tietysti toisinpäin, viedä käytäntöön asiantuntijoiden ohjeet.

Voisi myös kuvitella että me hoitajat olisimme asiantuntijoita siitä millaisella porukalla työt ehtii ja jaksaa tehdä. Tai kuinka huonokuntoisia ja levottomia asukkaita pystymme hoitamaan, tällä henkilökunnalla ja näissä tiloissa.

Tämän perustelemiseen ei meidän ammattitaitomme enää tahdokkaan riittää, eikä asiantuntemustamme liioin useinkaan arvosteta.

Entäs sitten kun meitä on monta asiantuntijaa samassa työssä ja jokaisen oma käsitys hyvästä hoidosta on se ainoa oikea, pätevä ja toimiva?

Silloin saatetaan jopa nahista siitä pitääkö aamukahvi tarjoilla kupista vai mukista.

Ja molemmat ovat oikeassa, tavallaan. Muovimuki on kevyt vapisevassa kädessä mutta ikänsä ruusukuppiin tottuneelle joskus vaikea pala.

Lääkäri haluaa kotiuttaa asukkaan ja ohjeistaa meitä ettei saa auttaa vaan kuntouttaa omatoimiseksi. Kaunis ajatus, ja tottahan yritämme.

Mutta jos ihminen on 80 ja rapiat päälle, reumainen ja kivulias, niin saa kai sydäntäkin käyttää?

Ja joskus se peitto vain sotkeutuu jalkoihin, polvi pettää alta tai rolla jumittaa. Usein tuntuu että sen asiantuntijan maailma on liian kaukana meistä. Sen, joka näistä sijoituksista päättää.

Vai eurotko ne lopulta suurinta asiantuntemusta käyttelevät?

No, minun arkeeni onneksi riittää vähempikin asiantuntemus. Riittää kun tiedän että pesulapun suodatinkangas ilmastointikanavassa pitää myrkkykaasut huoneesta poissa. Tiedän että suurin kalkkitabletti nukuttaa parhaiten voileivän ja maidon lisäksi, usein riittää jo pelkkä lupaus huolehtia siitä suuresta sukulaisjoukosta joka täällä meidän lisäksemme öisin vaeltaa.

Näiden yöhoitajavuosien jälkeen luulottelen myös oppineeni sen mikä lopulta on tärkeintä, ja mikä lähes poikkeuksetta toimii aina.

Hymy.

Hymy ja nauru, huumorikin. Rauhallinen ja kiireetön hetki, vaikka totisesti kiire olisikin.

En oikeasti ole kummoinenkaan asiantuntija tai muodollisesti viimeisen päälle pätevä ammattilainen, mutta minulla on onni ja ilo tehdä töitä ihmisten kanssa jotka eivät semmoisten papereiden perään kyselekkään.

Kun hymy riittää, ja aikaa on. Koko yö.