Meillä poikkeaa usein vieraita. Tuttavat, omat ja isännän,  tietävät jo etten ota vieraista turhaa stressiä, meille voi tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Jollei ole pullaa pakkasessa niin syödään pipareita.

On kuitenkin yksi asia joka vieraiden tullessa vaivaa mieltäni. Sohva. Uusi olisi pitänyt ostaa aikoja sitten, olen vain ollut sen suhteen hyvin saamaton. Vätys suorastaan.

Sohva on melkein 30 vuotta vanha, notkollaan ja kulunut vaikka onkin kotimaista laatutyötä. Ajalta jolloin vielä käytettiin kunnon puuta ja kankaita. Ensimmäinen omilla säästöillä ostettu huonekalu uuteen, ihan omaan kotiin. Olin silloin nippa nappa 20.

Rakennuskesä oli sateisin vuosikymmeniin, tai ainakin siltä tuntui pienessä, kosteassa asuntovaunussa. Miten ihanaa olikaan sitten syksyllä takan kupeessa uudella sohvalla! Se oli täydellisen pehmeä ja juuri oikean värinen kullankeltaiseen olohuoneeseen.

Lapset kainalossa luettiin sohvalla monet sadut ja kuvakirjat, katseltiin telkkaria ja jännättiin pukkia. Viihtyivät siinä vieraatkin, ja suuri suku.

Sohvalle alakertaan muutin viimeisenä talvena ennen eroa, silloin kun lähtö oli enää viimeisiä itkuja vaille.

Muuttokuormaan pakkasin vaatteiden ja lasten lelujen lisäksi vain pakastimen, mammalta saadun mankelin ja ruskean sohvan. Ajattelin että on lapsilla edes jotain tuttua ja turvallista sitten uudessakin kodissa.

On siinä viihdytty, isot ja pienet. Muistan miten sekavin tuntein katselin avattua sohvaa. Siinä ne nauroivat, katselivat tv:tä ja herkuttelivat, tytär poikaystävänsä kanssa. Missä välissä aika oikein kului?

Vaikka oli se mukava poika. Eikä tainnut minuakaan pahemmin pelätä.

Sohva on jo painunut ja kuopallaan, patjan kangas hamsterin aikoinaan järsimä. Se piiloutui sohvaan aina kun vapaus alkoi väsyttää. Tai pelottaa. Sekin.

Minulla on paljon kuvia joissa poika istuu tai makaa sohvalla, aina kirja kädessään. Nyt sohvaa peittää pojan vanha päiväpeitto. Kulunut ja reikäinen sekin.

Niinkuin elämä ja muistot, moneen kertaan mielessä käännellyt.

Pitäisi mennä kauppaan ja ostaa uusi sohva, semmoinen johon kehtaisi vieraatkin pyytää. Nyt osaavat jo suoraan asettua sängylle tai penkille. Usein istutaankin vain keittiössä.

Koirat ovat vallanneet sohvan, siihen paistaa ihanasti ilta-aurinko. Kyllä me hyvin mahdutaan, nelisin. Saavat ne sohvalle tulla, kyllä shaalin alla tilaa on. Joskus liikaakin.

Pitäisi mennä kauppaan ja kantaa vanha sohva pihalle, ei sillä oikeastaan enää mitään tee. Niinkuin ei kohta vanhalla pakastimellakaan.

Pelkkä mankeliko minulle sitten jäisi muistoksi, ja varastoon pakattu laatikollinen poneja ja universumin valloittaja-ukkeleita.

Entä se päiväpeite, miten se sopisi uuden sohvan päälle?

Saamattomuuteen on aina syynsä. Hyvät tai huonot, mutta harvoin pelkällä järjellä selitettävät.