Puintikelejä ja viljan kypsymistä odotellessa siivosimme tänään aitat, kuormasimme viimeiset kaurat naapurin kyytiin. Rakennusaikaan ei osattu edes kuvitella kuinka paljon töitä helpottavia koneita keksitään, niinpä niiden liikkumiselle ei tilaakaan osattu varata. Hikistä lapiohommaa, lähestyvän ukkosen kanssa kilpaa. Hieman toiveikkaammalla mielellä, viljan hinta nousussa eikä aina vain polttoöljyn. Toiveikkaammalla, sillä tuntuu kuin myös asenteet olisivat hivenen kääntyneet maajusseille suopeammiksi.

Viljaa mättäessä mietin tyttären uusinta viestiä. Tajusin että olen lakannut pelkäämästä. Alkuun olisin halunnut pitää hänet vieressä, kuulla jatkuvasti että kaikki on hyvin. Mitä pelko auttoi pojankaan suhteen?

Pelkäsin ja huolehdin liikennettä ja fyysistä jaksamista, en koskaan tapahtuvaa, kaikkein todellisinta asiaa. Mitä siis hyödyttää pelätä ja murehtia ennakolta, elämä tuntuu tuovat surut ja murheet muutenkin eteemme.

Usein mietin mitä poika nyt tekisi, missä olisi jos eläisi. Työkaverini, lapsensa myös menettänyt, kertoi että häntä lohdutti aikoinaan eniten ajatus siitä ettei mikään enää voi haavoittaa tai satuttaa lasta, hän on nyt aina turvassa kaikelta pahalta.

Miksi siis antaa pelolle sijaa jos turvassa maailmalta ja pahalta on myös pois luotamme, elämästämme?

Mietin myös väsymystämme, sitä miten usein tekisi vain mieli antaa periksi, ottaa vapaata, jäädä paikalleen, muistoihin. Uskon kuitenkin että on parempi käydä töissä, puuhailla ulkona, puhua muistakin, iloisemmista asioista. Tuskin tyhjä ja hiljainen, muistoja täynnä oleva koti sen enempää helpottaa.

Lindqvistin kirjaa lainaten suru syntyy kun rakkaus jää kodittomaksi. On meillä vielä asuinsijoja jäljellä, siltoja surun yli, portteja sen läpi. Joskus ei vain tahdo jaksaa niitä etsiä tai avata.

Hän kirjoittaa kirjassaan Surun tie myös unista. Miten ne toimivat alitajunnan apuna, auttavat purkamaan sisäistä tuskaa, pääsemään kiinni siihen mitä muuten olisi mahdoton tavoittaa. Unessa mieli järjestelee koettua, käy sitä läpi.

"Se, minkä kadotit, on tallessa sinussa sinua varten." Kaunis ja lohdullinen ajatus. Kuin minulle viimeinen näky mielessäni pojasta, tyynenä ja levollisena. Turvassa.

Pari kuvaa maalta, itse kerätyistä siemenistä kasvatettuja kukkia sekä ensimmäisiä gladiolokuksia. Kun elämä ei kuitenkaan aina ole pelkkää mustaa, valkoista tai harmaata, ainakaan minulle.

843360.jpg

843356.jpg

843362.jpg