Tupa oli hiljainen, vain kello raksutti nurkassa aamun tunteja eteenpäin. Ilmari nojasi kättä poskeen, onnellinen hymy karehti huulilla. Yön kilometrit eivät menneet hukkaan, rakas oli tullut kotitiellään vastaan. Ilmari oli jäänyt odottamaan, odottanut kunnes yläkerrasta valot sammuivat. Rakas oli taas turvallisesti saateltu uneen. Hän oli päättänyt edestakaisin ajellessaan tilata soraa kuorman, käydä lanaamassa pahimmat kuopat, olisi rakkaan perheen mukavampi kulkea. Aurauskepitkin voisi laittaa. 

Tupa oli siisti, kesäkukkakimppu vaasissa pöydällä, matot suorassa ja astiat pesty. Kaapissa pullaa ja kääretorttua, rakas voisi tulla käymään koska hyvänsä, Ilmari oli valmiina.

Raamatut olivat suorassa rivissä, avoimina kohdista joista Ilmari haki tukea ja vahvistusta, niinkuin äitikin aikoinaan. Ilmari oli harras ja uskovainen mies, kuuliaisen ja hyvän puolison hänestä saisi. Ikää kohta 60, vasta äidin kuoltua oli naisen etsintään ehtinyt. Tunnollisena poikana hoitanut äitinsä hautaan, haudalle vaihtanut kauniimmat kukat kuin siskon istuttamat olivat.

Raamatusta hän oli tämänkin tehtävän saanut, käskyn pelastaa viaton ja hänen perheensä, tarjota heille hyvä loppuelämä ja pääsy taivaan kotiin.

Tunnollisesti hän oli yrittänyt leiviskäänsä hoitaa, selittää epäuskoisille kuinka heidät oli toisilleen tarkoitettu. Unessa Herra oli oikean naisen hänelle näyttänyt ja vannottanut huolta pitämään. Illan suussa Ilmari oli herännyt riemastuneena, onnellisena miehenä. Kuukausien kuluessa ehtinyt miettiä vihkikirkon, hääpuvun ja lasten nimet valmiiksi. Tarjonnut tulevalle apelle usein kahvit baarissa, kutsunut käymäänkin.

Vielä eivät olleet ehtineet, appivanhemmat. Olisi Ilmari kierrättänyt talot ja metsät, näyttänyt kuinka kauniiksi äiti aikoinaan oli pihan laittanut. Eivät tulisikaan, olivat miehet baarissa väittäneet, nauraneet hänen puheilleen. Ilmari oli tulistunut, huutanut etteivät toiset ymmärtäneet, tämä liitto oli korkeammin voimin siunattu ja päätetty.

Hänelle oli annettu porttikielto, muttei se haitannut. Hän oli rukoillut heille anteeksiantoa ja armahdusta, syntisille, päästyään viimein aamun sarastaessa kotiin. Rakkaan valot olivat palaneet sinä yönä pitkään.

Ilmari havahtui, pihasta kuului auton ääni. Harvinaista, tänne kylän perukoille eksyi harvoin kukaan.

Hän tuijotti ällistyneenä vieraitaan, yritti ymmärtää mitä nämä vakavin ilmein selittivät. Tokihan hän tiesi minkä ikäinen rakas oli, niin monet ruusut kylän kukkakaupasta pyytänyt toimittamaan, 23. Lähestymiskielto, hänelle? Miksi? Häirinnyt ja seurannut, puhunut kylillä rakastumisestaan. Tottakai, näin suurta iloa ei voinut pitää yksin sisällään. Huolta hän oli vain pitänyt, asettanut toisen omien tarpeidensa edelle Ilmari tuijotti poliiseja, tavoitteli lähintä raamattua tueksi, yritti selittää muttei saanut ääntä kuuluviin.

Ovelta vielä kääntyivät, varmistivat että hän oli ymmärtänyt, toivoivat ettei asiaan tarvitsisi enää palata.

Levottomana Ilmari pyöri pirtissään, yritti käsittää millainen paholainen poliisit oli lähettänyt, mitä heidän sanansa oikein tarkoittivat.

Yön hän etsi lohtua raamatuistaan, merkkasi ja alleviivasi rivejä ja jakeita. Muisteli mitä äiti oli opettanut, mietti mitä äiti olisi neuvonut ja kehoittanut tekemään jos olisi vielä elänyt.

Aamulla hän nousi levollisin mielin penkiltä. Risti kätensä ja nosti katseensa taivaalle. Tämä tehtävä oli hänelle annettu, tämä perhe käsketty synnin tieltä pelastaa, tämän naisen oli Herra hänelle osoittanut. Tämä oli hänen kilvoituksensa, tiensä taivaspaikkaan. Herralle hän olisi kuuliainen, hänen viittojaan seuraisi, loppuun asti.