Goethe on kirjoittanut "niinkuin keltaisessa on aina mukana valoa, samoin voidaan sanoa, että sinisessä on aina mukana pimeyttä."

Sinä keväänä, kun poika oli juuri kuollut, oli usein harmaata ja sumuista. Satoi vuoroin räntää, vuoroin vettä. Niinkuin taivas olisi itkenyt kanssamme, tai tarjonnut pehmeä, lempeää suojaa.

Vähitellen ilma selkeni, lumi alkoi sulaa. Metsään, korkealle kalliolle, saattoi taas kiivetä. Lähemmäs taivasta, lähemmäs tuulta.

Ensin auringon hehku sattui silmiin, tuntui liian julmalta mielelle. Ihan niin tarkkaan ei olisi tarvinut nähdä. Eikä muistaa.

Kevään edetessä tuulet pyyhkivät aina vain leudommin, jäkäläkalliolle saattoi jo jäädä pidemmäksikin aikaa seuraamaan pilvien kulkua.

Siellä, sinisen taivaan alla, tuskaan ja kaipaukseen sekoittui rauhaa. Ja yhtenä päivänä, ihan yllättäen, myös iloa. Pullea kimalainen oli löytänyt kevään ensimmäiset, kukkivat puolukat.

 

1299519072_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Muistoissakin on montaa väriä, valoa ja pimeyttä mukana. Kultaisena hohtavia hetkiä, musteensinisen yön pitkiä tunteja.

Mutta sininen ajatus - se on minulle hetki jolloin taivan kirkas sini ei enää sattunut silmiin.