2-vuotias, tämä blogini nimittäin. Vuosi sitten laskin viikkoja, maanantaista maanantaihin. Enää en niitä laske, nyt tiedän että viikot kulkevat, aina yksi selvitty päivä kerrallaan eteenpäin.
Vuosi on mennyt hiljalleen, omalla painollaan.
Pojan kuvia katsoessani mietin usein että hän kuului kuin toiseen elämään, toiseen aikaan ja toiseen maailmaan.
Vaikkei mikään muu olekkaan tämän vuoden aikana muuttunut.

Oikeastaan vasta nyt ymmärrän mitä surutyö sanana tarkoittaa.
Se on työtä, vailla työaikoja ja vuosilomaa.
Siihen väsyy, kyllästyy, uupuu, siitä haluaisi sanoutua irti.
Ja kuitenkin se myös tuo sisältöä elämään. Muistot, mielikuvat, välähdykset menneestä.
Hiljaisuuden ja rauhan.

Sanotaan että surutyön tehtävänä on opettaa luopumaan.
Eikö siinä ole jo tarpeeksi oppia ja työtä yhdelle vuodelle?