Meillä oli onnellinen lapsuus - vai mitä muutakaan lapset voisivat ajatella saadessaan vapaina ja huolettomina juosta pitkin metsiä ja peltoja?

Varhaisimmalta ajalta on vain hajanaisia muistikuvia, välähdyksiä hetkistä jolloin isä ajoi ensimmäisen traktorin pihaan tai äiti toi meitä syysiltana hevosella pimeää metsäväliä pellolta kotiin.

Muistan talven jolloin isä oli päiviä poissa, savottahommissa. Jostain oli saatu turvaksi vihainen karhukoira, epäiltiin että lähistöllä liikkui susi.

Kivet ja kalliot muistan, kaikki ne ihanat leikit joista täytyi luopua kun muutimme korvesta pois. Tai oliko se edes korpea, vähän syrjempänä vain.

Mikä pettymys kun uudessa kodissa oli vain tasaista maata. Onneksi löytyi puita ja muutama katto joille kiivetä, ja kyllä niistä talvella myös hypittiin alaskin.

Metsä alkoi navetan takaa, sinne rakenneltiin majoja vailla huolta eksymisestä, punkeista tai käärmeistä. Eivätkä meitä haitanneet iilimadotkaan kun kasasimme viepään patoja.

Eihän se pelkkää idylliä toki ollut - me tappelimme ja mekastimme taatusti vanhempien mielestä enemmän kuin tarpeeksi.

Vanhemmat yrittävät parhaansa, silloinkin kun olisi väsyttänyt mahdottomasti ja me vain kärtimme lisää iltasatuja. Tai ennenvanhasia, tarinoita heidän omasta lapsuudestaan.

Ruokaa meihin taatusti upposi paljon, syötiin mitä vain äiti ehti pelto- ja navettatöiltään laittaa.

Aivan samalla lailla omien lasteni lapsuudesta on muistikuvia, välähdyksiä onnellisista hetkistä ja tapahtumista. Ja samalla mielessä monta toisenlaistakin kuvaa.

Me raahustimme reppuinemme kouluun kävellen tai hiihtäen, omat lapseni kulkivat jo autokyydillä. Silti tuntuu kuin heidän kassinsa ja reppunsa olisivat painaneet paljon enemmän.

Ne kulkivat kahden kodin väliä.

Tuntuu kuin se olisikin suurin ero - me elimme huolettomina, heillä oli aina kassiin pakattuna kaikki tärkein.

Olen opiskellut ravinto-oppia, ja tulihan tietoa ja ohjeita neuvolastakin runsain mitoin. Omat lapseni yritin syöttää ja hoitaa viimeisen päälle, usein liikaakin valvoen ja huolehtien.

Puuhun annoin toki kiivetä vaikka katto olikin kielletty, opetin kuinka sieltä tullaan turvallisesti alaskin.

Olisiko sittenkin ollut parempi jos sen olisi saanut opetella itse, yksin?

Me tappelimme jatkuvasti, he eivät oikeastaan koskaan. Ehkä me vanhemmat teimme sitä heidänkin edestään.

Silloin puhuttiin paljon virikkeistä, askartelusta ja kerhoista. Kaikesta lasta opettavasta ja kehittävästä.

Ja kyllä meillä väkerreltiinkin, muistakin kuin legoista.

Leikatessa ja liimatessa olisi pitänyt myös kertoa mitä tehdään silloin kun on oikein paha mieli, suuttaa tai on muuten onneton.

Olisinkohan kuitenkaan tiennyt vastauksia vielä silloin itsekään?

Kirjoja lapsilla oli kasoittain, niitä luin paljon. Joka ilta lauloin tuutulaulut, vaikken laulaa osaakkaan.

"Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö. Pien armaani mun, nuku lauleluhun. Siipi enkelin on suojas voittamaton, senpä turvin sä saat, nähdä untesi maat.

Kevätumpunen pien, unten maille sun vien. Siellä nuokkuvan näät, kultakukkien päät."

En ole vuosiin laulanut, enkä muistanutkaan, tätä laulua. Sen sijaan päässäni soi tämä runo.

"Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Siellä hän on matkalla lapsuutensa metsiin.sinisen kukan ja kultaisen kesän maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut."

 

Ehkä lapsuuden kesien muistojen kuuluukin olla onnellisia, iloisia ja huolettomia.

Silloin on lohdullista ajatella että vaikkei uskoisi enkeleihin, vaikka lähtisikin ihan yksin, voi aina nukahtaa lintujen lauluun, levolliseen yöhön ja kultaiseen kesään.