Hautausmaalla tänään, pikaa pyörähdin. Vieras vanhempi nainen katsoo pitkään, heti mietin tuliko tukka kammattua, pusero oikeinpäin, tuttu jostain? Lähestyy, tervehtii ja tahtoo vain jutella. Vuosia viime käynnistä, maisemat muuttuneet, miettii miksi ympäristö näyttää erilaiselta. Miksi ihmeessä ensimmäinen ajatus oli että jotain vialla?

Kaksi iloista laitapuolen kulkijaa puiston penkillä, tervehtivät kohteliaasti, huomenta. Mietin että rahaako ne ovat pummaamassa? Ei, ovat vain mielissään kun edes joku vastaa, "ja vielä hieno rouva". Loppupäivän naurattaa, hieno, ei sitten yrittämälläkään.

Yövuorosta pyöräilen kotiin samaan aikaan kuin päivähuoltolaan ja suojatyöpaikkoihin aamusta menijät. Toki näöltä aiemminkin tiesin, katse maahan luotuna hiljalleen kävelijät. Aloin tervehtiä ja ällistyin, häpeä tunnustaa, miten paljon jokaisella on juttua. Eivät he katso maahan vältelläkseen muita, vaan säästääkseen itseään. Sillä joku katsoo inhoten, joku säälien, tai ei edes ole näkevinään. En tunne itseäni paremmaksi ihmiseksi aamuisin, tulen vain hyväntuulisempana kotiin.