Ruokalassa kävi jatkuva liike. Lusikat kalahtelivat tasaiseen tahtiin, jakkarat kolisivat. Hernekeitto tuoksui hyvältä, oli mukava viikon metsäleirin jälkeen istua taas pöydän ääressä.

Koistinen söi nauttien, kuunteli puolella korvalla kaverien juttuja. Olihan nämä kuultu, moneen kertaan. Hän havahtui vasta Viitasen nauruun johon muut yhtyivät. Jotain tuhkaluukun kolistajista ne puhuivat.

Mättö tönäisi kylkeen, kuulitko? Kyllä tuo Viitanen osaa. Hyi saatana, rättivaraston Simpanen sanoi että on niitä täälläkin, kuvittele! Ei kuulemma päällepäin huomaa eikä erota, mutta joku niissä on mistä tietää, niin Simpanen ainakin vakuutti.

Koistista kyllästyttti, kyllästytti ja väsytti. Antaisivat olla, jokaisen omansa laisen. Tarpeeksi vaikeaa elämä muutenkin.

Mättö oli taas äänessä. "Oletko jahtiin viikonloppuna tulossa? Pojat tuumasivat että saunottaisiin ja otettaisiin kuppia iltasella. Käytäis sen verran kylillä että saatais vielä pari kaatoa lisää, tulis laihempikin saalis tarpeeseen. "

Pukuhuoneessa haisi hiki ja pihka. "Kato, Koistinenkin kohta kalju, jätkä vasta nelikymppinen ja päälaki paistaa jo! Hei, ei tartte loukkaantua, taitaa olla vaan liian pitkä aika kun oot viimeksi saanut, tekis hyvää sullekkin välillä vetää oikein kunnolla polvet veteliksi."

Koistinen huokaisi, kuivasi ja puki päälleen. Heitti kassin olalleen, autolle kävellessä mietti ettei Alpo ikinä ymmärtäisi. Ei hän osaisi selittää miksei voisi muuttaa yhteen, virallistaa suhdetta ja kertoa töissä. Ei hänestä ollut siihen, ei edes vakuuttamaan Alpoa ettei siinä välittämisestä tai rakastamisesta ollut kyse. Vaan kaikesta muusta, tästä toisesta maailmasta, myös osasta häntä itseään.