Jo aiemmin kerroin että isäntä tilasi minulle koiranpennun. Halusi varmaan sekä piristää minua että siinä sivussa seurata millainen hirvikoira jämtlannin pystykorvasta tulee. Semmoista kun ei vielä ole talossa ollut, niitä norjanharmaita vain.
1455234.jpg

Tässä köllöttelee reilun viikon ikäinen Esteri. Tai voi se olla joku näistä muistakin, niin saman näköisiä ovat kaikki 9 ettei niistä vielä osaa valita.
1455235.jpg

Pakinaperjantai heitti aiheeksi sataman. Olen pienten sisävesien, oikeastaan vain lampien, kasvatti joten satama on jäänyt paikkana vieraaksi.
Ainoat muistoni satamasta ovat Hangosta, sieltä haimme entisen miehen kanssa Mersun alustoja tänne telittämistä varten.
Paikallisjunalla kolisteltiin Hankoon, uitiin hyisessä meressä ja lasketeltiin nuppien kanssa peräkanaa kotiin.
Risteilen mieluummin pitkin metsiä kuin meriä, keinuttaa ainakin vähemmän, joten siltäkään puolelta ei tarinaa irtoa.

Satamasta tuli mieleeni laituri ja pojan kertomus elokuisesta veneretkestä.
Olivat lähteneet poika, isä ja setä saunan jälkeen veneilemään järven toiselle puolelle, paikalliseen ravintolaan.
Viihtyneet valomerkkiin asti, mikäs ettei.
Ajatelleet että tokihan se vuokramökin laituri löytyy, ulkotulet kun fiksuina miehinä jättivät laiturin nokkaan palamaan. Valoa kohti vain suunnistaa.
Sinä iltana moni muukin oli ajatellut samoin.

Poika kuvaili elävästi miten sumuisessa, pimeässä aamuyössä olivat puolipyörryksissä kiertäneet laiturilta toiselle, tuttua rantaa etsien.
Väsytti, vilutti, bensa loppui moottorista. Alkoivat vitsit olla vähissä, melkein uskokin.

Löysivät viimein oikeaan rantaan, oikeaan mökkiin. Aamulla jaksoivat jo nauraakin yön harhailulle. Ei sentään tarvinnut yksin seilata.

Ei sinä yönä.

Olen monesti muistanut miten poika nauraen kertoi siitä yöstä. Yhdessä selvittiin, toisiamme kannustaen ja vuoroon soutaen. Me miehet!

Jokainen meistä saavuttaa viimeisen satamansa aikanaan. Ajallaan.

Poika halusi lähteä yksin, sumuiselle ulapalle hiljaa lipuen.
Hän löysi väylän.

Rauhan satamaan.