Peltolenkin varrelle, ihan taajaman laitaan, on rakeinteilla uusi talo. Tai on ollut jo pari vuotta. Ensin se eteni nopeasti, sitten näytti pitkään ettei mitään tapahdu. Semmoista se kai onkin kun sisätöihin siirrytään.

Yhtenä iltana talon pihalla, peitellyn lautakasan vieressä, seisoi mies. Jokin siinä miehessä, sen liikkumattomassa hahmossa, kiinnitti huomiota. Tai uteliaisuus, ai tuo tuota onkin rakentanut.

Ajattelin että siinä se mies katselee taloaan, miettii siihen kuluneita tunteja ja tuntee saavutuksestaan ylpeyttä. On viimein valmistumassa oma koti omalle perheelle.

Mies varmaan mietti ilmansuuntia, mitä istuttaa etelän puolelle ja mikä kestäisi pellolta puhaltavassa tuulessa. Kuvitteli miltä piha sitten valmiina näyttäisi.

Mutta se mies seisoi liian kumarassa, liian kauan paikoillaan siinä tuulisella pihalla. Koko meidän peltokierroksemme ajan. Jos se vain oli niin väsynyt?

Tai jos se laski mielessään miten rahat riittäisivät viimeisiin ikkunoihin, niihin yhdessä valittuihin tyylikkäisiin kylpyhuoneen laattoihin ja toimivaan, moderniin keittiöön. Nuppeihin joista yksikään ei jäisi vetäessä käteen.

Toivoin ettei sen miehen tarvinnut miettiä montako kuukautta lomautus kestää, tai kuinka pitkälle ansiosidonnainen riittää. Toivoin ettei mies ollut yksi niistä 300:sta joista aamulla luin. Silloin se oli vain pelkkä numero.

Tai laskea hintaa niille rakennuksella vietetyille tunneille jos kaikesta joutuisi luopumaan. Miten särkyville unelmille edes laskisi sellaista?

Ei sillä tontilla ollut näkynyt lasten leluja enää aikoihin.