Linjanorsu, mikä ihme sekin on? En tiedä, mutta tiedän kyllä miten norsu liittyy linjauksiin joita tässä kevään korvilla ollaan varovaisesti haettu. Me, eli isäntä ja minä.

Niinkuin norsukin kypsyy ja varttuu hitaasti, niin on tämä meidänkin suhteemme ja seurustelumme varttunut. Askel eteen, toinen taakse, ja kolmas jo ties minne. Norsulta aikuistumiseen menee 30 vuotta, miten me muka kuvittelemme että 20 riittäisi johonkin järkipäätökseen.

Saas nähdä.

Norsun muisti, se meilläkin tuntuu olevan. Ja nahka, paksu, mutta samaan aikaan herkkä. Aika huono yhdistelmä - pitäisi oppia tarpeen tullen ottamaan kunnon mutakylpy, ja suihkuttamaan ajoissa viilentävää vettä niskaan.

Tai muuten vain laskemaan kaikki korvasta sisään, ja saman tien toisesta ulos. Mutta jos kaiken laskee aina vain ulos niin hukkaako samalla jotain tärkeää?

Vanhoissa saduissa norsut aina pelkäävät hiiriä. Ihan järjen vastainen pelko, ja myöhemmin monissa tutkimuksissa kumottukin.

Onko näissä meidän peloissamme sitten muka jotain järkeä?

Feng Shuin, ja mitä niitä muita uskomuksia nyt onkaan, mukaan norsu tuo onnea ja menestystä kotiin. Ainakin jos sen kärsä osoittaa ylöspäin, ja katse on suunnattu auringon nousuun.

Norsun puuttuessa olen itse yrittänyt samaa, mutta harvemmin sieltä idän suunnasta sen kummempia apuja on tullut. Tai sitten niskoihin on käynyt liikaa nenän nostelu, ja olen luovuttanut kesken. Tai ihan vain nukkunut onneni ohi.

Rakkausalueelle pitäisi samojen oppien mukaan sijoittaa monta pientä norsua jotta sekin puoli kukoistaisi. Minulla on vain kukkopillejä. Niitä olen kyllä ripotellut ympäri huushollia, mutta epäilen että jotain pientä hienosäätöä oikean paikan suhteen on vieläkin.

Mutta miten rakkaus muka rajataan vain jollekin pläntille? Että kynnyksen yli astuttua onkin jo ihan toinen tunne, ja toinen alue?

Ja kai pitäisi vielä selvittää mitä se rakkauskin oikeastaan on. Kyllä onkin vaikeaa! Sillä juuri tuosta kynnyksen yli astumisesta nyt on kyse, ja sen askeleen ottamisen vaikeudesta.

Tai ylipäätään sen askeleen tarpeellisuudesta, järkevyydestä, rutiinien ja rajojen rikkomisesta. Voi miten nuorena kaikki tällainen olikin paljon helpompaa!

No olihan se, sillä ei silloin vielä tiennyt mikä kaikki voi mennä vikaan, ja aiheuttaa pahojakin yhteen törmäyksiä.

Sen sijaan tiedän vallan mainiosti mitä aikoinaan, ja lukemattomat kerrat tässä vuosien mittaan, olen vannonut ja vakuuttanut. Järkisyin perustellut, ja ollut enemmän kuin tyytyväinen että olen pääni pitänyt.

Oppisiko vanhakin norsu vielä uudet temput? Tai pärjäisikö mitenkään niillä vanhoilla?

Sillä ihan vain meidän kesken, ja ihan vain vaivihkaa, tunnustan että olemme suunnitelleet yhteen muuttoa.

Se on samaan aikaan kauhistuttavaa, aikalailla käytännöllisistä syistä hankalaa, meidän tapamme ja luonteemme tuntien melkein jo mahdotonta. Ja samaan aikaan......

No, samaan aikaan jotain sellaista kuin kevään kirkkaassa valossa, huikaisevan sinisessä taivaassa, ja auringon säteiden leikeissä hohtavilla hangilla on.

Vaikka rakastankin ylikaiken syksyä.

Jäin silti seisomaan pitkäksi aikaa kastelukannu kädessäni kellarista tuotujen pelakuiden äärelle - mietteissäni, sillä valo tekee outoja taikojaan niillekin.

Tosin ne olivatkin kellarissa vain talven yli.