Sen jälkeen kun työt alkoivat en ole oikeastaan ehtinyt mitään. Enkä rehellisesti sanoen ole edes yrittänyt. Loppuloma ja ensimmäiset vapaat menivät niin tiiviisti hirvimetsällä että nyt pieni pakkastauko metsäilystä tekee hyvää. Ainakin huushollia ajatellen.

Siihen taas toivottavasti pätee sanonta hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Ja suunnitteluhan sujuu ehdottomasti vaakatasossa parhaiten.

Esteri toimi kuten kunnon hirvikoiran kuuluukin, saatiin sille 4 kaatoa. Ei hassummin meiltä aloittelijoilta, eikä varsinkaan kun isännän koiralle niitä merkattiin "vain" 3. Minä tosin kiertelin pusikot senkin kanssa, ja yhteen pääsin tähtäämäänkin. Mitään kilpailuahan meillä ei tietenkään (tässäkään) ollut, muuten vain keskusteltiin hartaasti koirien koulutusmenetelmistä.

Joten nyt meiltä löytyy pakastimesta jo muutakin kuin papuja ja mustikoita.

Pakinaperjantain viikon haastesanana on luopuminen. Olen ollut mukana alusta asti, liki joka viikko, vastoin parempia aikeitakin tarttunut moneen aiheeseen. Tuntuu kuitenkin että juuri luopumisesta olen viime vuodet kirjoittanutkin, mitäpä enää osaisin lisätä?

Parilla loppulomani vierailulla luopuminen oli myös hyvin vahvasti läsnä. Toinen oli seuran edustustehtävä, sellainen josta yritin kiemurrella viimeiseen asti irti. Enhän edes tuntenut huonossa kunnossa olevaa sankaria entuudestaan, kai hänkin olisi mielummin tavannut tuttuja vuosien takaa kuin aivan vieraan ihmisen.

Äidin kanssa taas kävimme tervehtimässä vast ikään leskeksi jäänyttä tätiäni, isän ainutta sisarta.

Velvollisuuskäyntejä. Pakolliset kukat ja kahvit. Vaivautuneet puheet, tukalat hiljaiset hetket joina kuumeisesti mietitään seuraavaa puheenaihetta ja sopivaa hetkeä poistua.

Niinhän voisi helposti kuvitella.

Syntymäpäivillä meni suunnitellun vartin sijaan pari tuntia. Siinä vain sairaalasängyn vieressä istuessa. Seuran seniorilta unohtui kotiin kuulolaite, puoliso touhusi kahvia, sankari  kuunteli silmät ummessa - jokainen meistä kai jutteli vähän omiaan.

Ja silti, niin oudon lämminhenkisillä syntymäpäivillä olen harvoin käynyt. Ehkä luopuminen oli niin vahvasti läsnä kaikessa ettei kellään ollut enää kiire minnekään. Eikä tarvis olla tai esittää mitään.

Lähtiessämme otettiin vielä kuva. Asetuimme sängyn taa, ja tapani mukaan huokailin miten tämä on aina se kaikkein vaikein osuus. Pitäisi saada kasvoille asiallinen ilme ja hymy.

Sankari avasi silmänsä, rutisti minua kädestä, ja hymyili leveästi. Niin on!.

Tädillä oli takanaan 60 aviovuotta, yksineloa vasta kuukausi. Niinkuin hän kiteytti, "pyykkiä ajattelin pestä kun muutakaan ei ollut. Mutta ei minun vaatteistani tullut sitäkään tarpeeksi".

Kävelylle, niin, kävelylle voisi tietysti nyt lähteä milloin vain. Liikunta olikin jäänyt kun täytyi huolehtia sairastuneesta puolisosta. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kukaan ei sanellut aikatauluja, ei odottanut ruokaa eikä seuraa.

Mutta millaista olisi tulla takaisin tyhjään kotiin?

Lastenlasten perhekuvista siirryttiin muuhun sukuun, muusta suvusta kuninkaallisiin, ja mihin nyt sattui ajatus viemäänkään.

Kyllä onkin piristävää - voiko vieras parempaa kiitosta, ja sen myötä hyvää mieltä, saadakaan?

Kotiin ajellessa mietin kuinka ihmeessä minulle oli syntynyt niin erilainen kuva tädin elämästä, vain kuulopuheiden ja vuosien takaisten vierailujen pohjalta. Ja kuinka hellästi hän olikaan silittänyt valokuvaa kukkia asetellessaan.

Ei siinä oikeastaan ole mahdottoman paljon eroa joutuuko läheisestään luopumaan 20 vai 60 vuoden jälkeen, ei siinä menettääkö lapsen vai puolison.

Kipeät, ikävät ja ankeat muistot kulkevat mukana nekin, mutta päällimmäisinä ja vahvimpina silti aina ne hyvät ja rakkaimmat.

Surullista on että vasta joutuessaan luopumaan ymmärtää millä niistä on eniten merkitystä.