Ympäri Etelä-Suomea jyrisi kuulemma ukkonen, meillä on idemmässä paistanut aurinko. Viikonlopun mylläsin perennapenkkejä uuteen uskoon, nyt alkuviikon koiran kanssa keräilimme hirvikärpäsiä ja viimeisiä kanttarelleja.

Joissain blogeissa on radio-ohjelman innoittamana mietitty kuka onkaan se tärkein ihminen itselle. Tätä pohti mm. Erkki tienpäällä, http://diesel.vuodatus.net , yhteistä lapsuuttammekin muistellen.

Samanlaiset muistot myös minulla vanhemmistamme on. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt miksi äiti usein hermostui täysin isään, pyytäessään häntäkin välillä huolehtimaan kurin pidosta ja arkisista askareista. Toki lapsen on paljon helpompi ihailla sitä jolla on aikaa, sallivuutta ja lempeyttä. Jonkunhan täytyi huushollin pyörityksestä ja rajoistakin huolehtia, jaksoi tai ei. Onhan se paljon helpompaa kätkeytyä sanomalehden taa, harrastuksiin tai lähteä peltohommiin kuin pyörittää viiden pienen kanssa kotirumbaa.

Mutta onnellisen lapsuuden me niin saimme. Toivottavasti arvostamme siitä myös äitiä joka vastuun kantoi ja kasvatti - tai ainakin yritti.

Siitä tärkeimmästä ihmisestä sitten, ehkä joskus voisi pysähtyä miettimään myös toisinpäin, kelle itse olen tärkeä ja miksi. Ymmärränkö sen, osaanko sitä arvostaa? 

Entisen naapurini lapset olivat pahimmassa uhmaiässä, omani murrosiän irtiottovaiheessa. Kerran yhdessä huokaillessamme hän totesi että hyvähän se on kun uskaltavat meille kiukutella ja huutaa, sehän vain merkitsee että he luottavat rakkautemme kestävän.

Rakkaus kesti ja kestää, ehkä sen voimaan vain luottaa liikaa.

Tämän runon kirjoittajaa en tiedä, mutta se on kuin pojastani kirjoitettu.

"Ehkä hän opetti sinua rakastamaan, antamaan ja välittämään. Se oli hänen lahjansa sinulle.

Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään."