Alkuun tämä vaikutti isännän mielestä vähän liian hyvältä ollakseen totta. Pysyttelen tiiviisti kotona joten ruokaa tulee säännöllisesti mutta ei ääntä, ei pientä pihaustakaan. Nyt, muutaman täysin hiljaisen päivän jälkeen olen huomannut että pientä paniikin poikasta on ilmassa.

Tytär taisi pelästyä pahemminkin kun puhelimesta kuului vain pelkkää kähinää. Ihmettelen vain miten hänen ensimmäinen ajatuksensa oli että olen jossain ojan pohjalla, auton tai koirien kanssa. En kai minäkään nyt jatkuvasti!

Mummot nääs töissä neuvoivat kurlaamaan kipeää kurkkua suolavedellä. Vanha ja tehokas konsti, kuulemma. Ainakin niin pahaa että olikin pakko tehota.

Nukuin pätkän ja kurlasin, nukuin ja kurlasin. Kipu muuttui siedettäväksi, ääni hävisi. Täysin.

Pari päivää isäntä siis myhäili tyytyväisenä. Kukaan ei häirinnyt kesken ravilähetyksen, ei kalkattanut korvan juuressa koirien sukutauluihin perehtyessä tai juuri kun alkoi makeasti nukuttaa.

Ruokapöydässä sen ilmeen ensimmäisen kerran huomasin. Syötiin siinä hiljaisuuden vallitessa, omissa ajatuksissa molemmat. Yleensä puhumme isännän kanssa melkein kilpaa, ja enimmäkseen kaikkea muuta kuin asiaa. Lomittain ja päällekkäin, aiheesta toiseen pomppien. Nyt ei puhuttu, ei yhtään mitään.

Illalla ilmestyi ensimmäinen suklaalevy, seuraavana toinen. Harmi vain että televisiosta tuli juuri se omituinen mainos jossa ladotaan kurkkuja vaa´alle. Ehdin kyllä rekisteröidä arvioivan katseen ja sen suunnan.

Television ääressä olemme näet viihtyneet koirien kanssa. Ne todella osaavat arvostaa laatuaikaa sohvalla, kainalossa shaalin alla.

Kolmantena hiljaisena päivänä isäntä kehoitti ottamaan viinaa. Aika paha, täysraittiilta mieheltä! Leväytin tyhjän kaapin auki ja koetin muistella ilmettä joka mäyriksillä on niiden huomattua että lihapullat jäivät vielä pöydälle. Epäilen kyllä ettei sinisiin silmiin pysty loihtimaan yhtä vetoavaa katsetta.

Samasta kummallisesta syystä kuin eläkkeelle jääville ja 70-vuotiaille lahjoitetaan seinäkello niin isännälle annetaan konjakkipulloja lahjaksi tai kiitokseksi avusta. Siellä ne sitten kirjahyllyn päällä nököttävät rivissä. Järjetöntä, en perusta koriste-esineistä enkä varsinkaan pölyjen pyyhkimisestä.

Illalla isäntä selvästi testasi onko ääneni tosiaan täysin kateissa. Toisesta huoneesta kuului pari mehevää juorun alkua, vaan ei auttanut, edes jatka sanaa en saanut ulos. Uskottava siis oli. Ei tule ääntä, ei. 

Nouseva paniikki vilahti isännän ilmeessä kun hän tutkaili kalenteria. Mietti selvästi miten käy jos kaikki vapaani kuluvat potiessa. Joutuu vielä itse imuroimaan oman huushollinsa ja, hui kauhistus, tutkimaan miten pesukone toimii! 

Vaan herättää tauti myös totisempia ajatuksia, havahduttaa huomaamaan kuinka tärkeää ihan arkinenkin puhe on. Saa miettimään millainen on suhde jossa ei puhuta mitään, jossa toiselle ei enää ole mitään sanottavaa.

Tyhjä.

Jatkan siis ahkerasti lääkitsemistä. Toisaalta säälin vähän isäntää jo etukäteen. Tässä hiljaa ollessa on tullut mieleen aika monta asiaa joista täytyy muistaa puhua heti kun ääni palaa.

Ei teillä olisi hyviä neuvoja tarjota?

(Ja mielellään sitten ei mitään kovin pahan makuisia reseptejä)