Sanovat häntä omaishoitajaksi. Kehuvat juhlapuheissaan, kiittelevät uhrautuvaisuudesta, huolenpidosta, yhteiskunnan varojen säästämisestä. Muistavat pienellä summalla kuukaudessa, varattua tuuttaavalla kotisairaanhoidon numerolla, yksityisen siivousfirman käyntikortilla.

Ne puheet kuulostavat oudoilta hänen korvissaan, silloin harvoin kun niitä edes kuulee. Rakkaudesta hän tätä tekee, rakkaudesta johon ainakin ennen kuuluivat myös sitoutuminen, vastuunkanto, huolenpito, myötä- ja vastamäet. Niin hän ainakin lupasi, silloin aikoinaan.

Ei hän tunne uhrautuvansa tai jäävänsä mistään paitsi, tämä on hänen elämäänsä ja se nyt vain kulki näin. Nyt on hänen vuoronsa antaa.

Rakkauteen sekoittuu monenlaisia tunteita. Joskus sääliä, myötätuntoa, joskus ärtymystä tai melkein raivoa kun mikään ei mene perille. Mutta koskaan hän ei ole ajatellut ettei rakkautta riittäisi, ajatellut, harvoin sanonut.

Ei hänen ikäisiään ukkoja ole opetettu tunteista puhumaan, joskus nuorena miehenä tuli aitan pimeydessä nekin asiat selviteltyä. Rakkauteen on riittänyt kun on seissyt vierellä, aina. Papin edessä, pojan haudalla, vaihtuvia lääkäreitä kuunnellen.

Rakkaudesta hän pesee laihaa selkää, leikkaa harmaat haituvat leuasta. Pukee, syöttää, kylvää krassia kukkimaan ikkunalle. Keittää puuroa ja voitelee leipää, houkuttelee nielemään karvaat lääkkeet. Silittää iltaisin harmaata tukkaa ja laulaa, kaikki muistamansa vanhat iskelmät ja virret. Laulaa ja tuntee palan kurkussaan kun näkee ilon ja muistamisen pilkahduksen toisen silmissä. Tuudittaa uuteen uneen kun oudot painajaiset herättävät.

Väsynyt hän on, välillä on aamuja jolloin tuntuu ettei jaksaisikaan nousta. Silloin hän katsoo vierellään nukkuvaa vaimoa ja tuntee lämpimän liikahduksen rinnassaan. Hänen rakkaansa.