Edellisen kirjoitukseni kommentissa T yhdisti bloginimeni Karjalaisten lauluun. Häpeä tunnustaa että vaikka karjalaisuus on lapsesta asti kulkenut vahvasti mukana elämässäni en laulun sanoja muista. Eli kiitos T kun inspiroit muistelemaan.

Muutaman vuoden dementikkoja hoitaneena muisti, tai oikeammin sen puute, on melkeimpä se oleellisin huomioitava asia. On aivan turha hermostua vaikka toinen kysyykin viiden minuutin välein missä on oma huone tai joko aamukahvit on juotu. Kun ei muista niin ei, eletään sen mukaan sitten.

Muistin kanssa aletaan myös painia sisarusten kesken. Vaikka kaikkien viiden, nuorimmankin joulukuusta, ikä alkaa nelosella, toistuvat muistuta sitten, muistatko, jos muistat niin, pahus kun en nyt muista yhä useammin. Jollei sitten vertailla ketä kolottaa mistäkin tai kuka sai mitäkin roppia ja hierontaa äidillä käydessään. Verenpaineiden ja kolesterolilukujen vertailua tuskin kannattaa enää edes mainita.

Aloittaessani en voinut edes kuvitella kuinka elämä keikuttaa, miten tärkeitä muistoista on tullut.

Se karjalaisuus sitten. Äiti kertoi tarinoita evakkomatkoista, muistoja Karjalasta. Näitä täydensivät vahvalla murteellaan anoppini. Ensimmäinen virallinen ja toinen epä, jonka kanssa sovittiin että ollaan ystäviä jos joku suhdettamme ja sukuamme kysyy. Niin oltiinkin, hyvin läheisiä.

Ensimmäisen miehen jälkeen päätin etten takuulla, en ikipäivinä enää sotkeudu siihen heimoon. Jos edes mieheen minkäänlaiseen, niin semmoiseen joka sohvalta huikkaa vain kyllä kultaseni, tottakai se käy. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, sanoihinsa kompastuu takuulla. 

Ihan näitä aikoja on 15 vuotta kuunneltu tässäkin huushollissa sujuvaa ja elävää karjalan murretta. Joka päivä. Tottakai kuulen kun syömään kutsun, kultaseni - no, eikös konsultti tarkoita samaa? On meillä sohvakin, mutta siinä makaan minä koirat kainalossa.