Mustikoita nimittäin, ihan sinisenään! Eilen, viimeisen yövuoron jälkeen, kävin noukkimassa kotimäestä vähäsen. Sitten koirien kanssa metsälenkillä, tutkimassa tilanteen myös muilla tutuilla marjapaikoilla. Tänään otin jo vähän isomman ämpärin mukaan. Sekä virkavapaata, isännän töistä. Sanoin että palaan palvelukseen kun marja-aika päättyy.

Vähän happaman näköisenä se lähti viljakuormaa viemään. En pahemmin säälinyt, sillä vaikka isäntä illalla ilmoitti lähtevänsä Nesteelle näin keittiön ikkunasta kuinka se penkasi harson alla ainakin vartin. Kaikki vähänkin punaiseen vivahtavat mansikat häipyivät.

Harso osoittautui hyväksi keinoksi räksiä ja harakoita vastaan, kaikelta ei sekään näemmä suojaa.

Muuten olen alkuviikon etsinyt yhtä lehteä, kurkistin jopa taloyhtiön roskikseen kun en enää muuta paikka keksinyt. Se on isännän lehti, ja kuulemma vielä lukematon Hevosurheilu, jonka lainasin yölukemiseksi. Tänään vilkaisin isännällä tuvan penkille, ja siellähän se etsitty lehti olikin! Vieläpä merkintöjä täynnä, joten ei taatusti lukematta.

Voitonriemuisena heiluttelin lehteä, kenenkäs jäljiltä tämä onkaan?

Isäntä etsikin kuulemma koko ajan keskiviikon numeroa, ja minä perjantain. Sitä lehteä jonka paikan kyllä tasan tarkkaan olisin tiennyt.

No, ei se mitään. Löysin pari muuta kadoksissa ollutta juttua. Ja kun oman maan uusien perunoiden päälle kaivoin suklaalevyn kaapista jälkiruuaksi oli meillä taas sopuisa ja hyvä mieli.

Niin ja onhan minulla vielä piilossa muutama mansikka mustikoiden seuraksi marjatalkkunaan.

Lapsesta asti olen syönyt paikallisen pienyrittäjän talkkunaa. Hän lopetti, enkä totisesti näytä olevan ainoa neuvottomana kaupassa hyllyn ääressä seisoja. Lapsuuden mauissa on jotain taikaa!

Osaisinkohan vielä tehdä samanlaista maitokiisseliä marjasilmällä kuin äiti ennen? Onneksi voi vielä kysyä sitä ainoaa oikeaa reseptiä.