On ollut yhtä sun toista toimintaa, tähän aamuun onneksi päättyi taas yövuorojakso.
Plussapuolella puoli ämpärillistä karpaloita ja hienot syysilmat, miinuspuolella pari asiaa joita en nähtävästi ikinä opi.
Niinkuin maltti ja pitkä pinna.

Käytiin mäyräkoiran kanssa ajokokeissa, sain yhden yön vaihdettua vapaaksi. Lähtö klo 4 koepaikalle, 6,30 maastoon. Luultavasti ihmisellä voisi olla järkevämpiäkin harrastuksia.
En vain ole vielä keksinyt mitä.
Päivä meni hienosti ylituomarin tapaamiseen asti, siinä käytiin pisteet ja päivän tapahtumat koetuomarin kertomana läpi.
Jollei ylituomari ihan täysin ymmärtänyt arvostelua niin itse puolestani en alkuunkaan.

Jälkeenpäin suuttuminen harmitti ja huvitti.
Koiralle oli yksi ja sama mitä mieltä siitä oltiin, se jahtaa jäniksiä jatkossa samalla innolla kuin ennenkin.
Tuomari taas, no, korkea asema työelämässä ei vielä nähtävästi takaa luetun ymmärtämistä.
Tässä tapauksessa sääntökirjan.
Vähän ilkeää kirjoittaa näin, vaan kylläpä helpotti!

Yhden iltapäivälehden nettisivuilla paheksuttiin ja oikein äänestettiin siitä saako tv-juontajalta lipsahtaa v-sana tai vastaava lähetyksessä.
No, ei tietenkään, kamalaa ja paheksuttavaahan se on.
Miksei koskaan kysytä saako tai onko sopivaa näyttää heti klo 21 jälkeen ohjelmissa ruumiita, väkivaltaa, verta ja järjetöntä mäiskintää?
Tai yleensä mihinkään aikaan?
Saman lehden ensimmäiset otsikot puolestaan kertoivat kuinka Kauhajoen uhreja oli ammuttu jopa 20 kertaa.
Voi v, sanonpahan vaan.

Pojan kuoleman jälkeen tuntui että itsemurhista ja asekielloista kirjoitettiin paljon.
Tai ehkä ne luki ja huomioi silloin tavallista tarkemmin.
Vaadittiin lisää rahaa mielenterveyspuolelle, terapiaa, psykologeja ja hoitopaikkoja. Kriisiapua ja -ryhmiä.
Teki mieli kirjoittaa jonnekkin ja kysyä etteikö ketään kiinnosta miksi pahoinvointi, masennus ja itsetuhoisuus vain kokoajan lisääntyy.
Kysytty mikä tässä nykymenossa oikein on vialla?

Että kuvitellaanko tosiaan asekielloilla ja palvelevilla puhelimilla ratkaistavan ongelmat, terapiajonoon vaan kaikki!
Ikäänkuin olisi jo nostettu kädet, hyväksytty että hoidetaan vain seurauksia eikä syitä, sairautta eikä sitä mikä siihen johtaa.

Nyt, tämän Kauhajoen murhenäytelmän jälkeen, on jo alettu kyseenalaistaa suuntaa johon olemme menossa ,sekä myös tätä nykyistä arvomaailmaa.
Vastuuta on alettu kysellä muiltakin kuin ministereiltä.

Asekielto, niinkuin sitä nyt esitetään, on varmasti hyvä asia.
Mitä se sitten auttaa, onkin jo toinen kysymys.

Ei minullakaan vastauksia ole, lähden tästä suolle karpaloon.
Katselen ruskan punertamia varpuja, suoheinää tuulessa, nousevaa aurinkoa.
Kuuntelen siskon juttuja ja koiran ajoa, tiedän että repussa on kahvipullo ja kurpitsakakkua.

Suru kulkee jossain mielen pohjalla, tänään annan sen sinne jäädäkkin.