Viimeisen yön jälkeen ei paljoa kannata torkahtaa jos aikoo yöt vapailla nukkua. Hyvä päivä huomata millainen riski väsynyt ihminen liikenteessä on. Onneksi täällä on paljon rollaväkeä, siten kaupan kulmalla valmiiksi varovaisia autoilijoita, metsäpolkuja kierrellä koiran kanssa, pois kiireisempien tieltä.

Tänään kuvittelin nukkuvani pitkään, lauantaille tuli ylimääräiset aamu- ja iltavuorot. Aletaan olla raihnaista porukkaa, nauretaan lupauksille suuremmasta eläkkeestä jos töissä jaksaa jatkaa pitempään.

Ylipainosta ja siitä johtuvista sairauksista kirjoitetaan paljon, kukaan ei kirjoita huolesta miten hoitajat jaksavat tämän satakiloisen porukan hoitaa. Ei kehdata. Parempi vain puhua uupumuksesta, kuulostaa paremmalta kuin selkävaivat ja käsileikkaukset. Vaan uuvuttaa se särkykin.

Tämä mielenterveyspuoli on aika pelottava asia monelle hoitajallekkin, kun tarjotaan mahdollisuutta fyysisesti kevyempään työhön kieltäytyy moni heti, harkitsemattakaan. On  helpompaa ottaa käsivarresta kiinni ja sanoa "otappas pienet torkut niin helpottaa" kuin kuunnella niistä piruista jotka valvottavat.

Moni pelkää kun tietää heidän taustansa, paljon pelottavampihan on se sakki joka kulkee vailla lääkitystä ja omaisia seuraamassa tilannetta.

 Tarvitsee vain lukea lehtien seuranhakupalstoja niin alkaa epäillä missä terveen ja sairaan, normaalin ja epänormaalin raja kulkee. Siskon kanssa niitä luettiin, ei riitä enää että mies etsii naista tai nainen miestä. Väitti että yleisempää kuin uskotaan, minun mielikuvitukseni ei riitä, liekö suurikaan murhe.

Tuttu äiti oli huolissaan ohjelmista jotka antavat homoudesta kuvan kuin se olisi muotia. En tiedä, ehkä on nyt heidän vuoronsa , huomenna viihde haluaa uudet pellensä. Kai se kuitenkin äidille tärkeintä on että lapsi jostain oman paikkansa löytää, toiset helpolla, toiset vaikeimman kautta.

Kuvittelin nukkuvani, vaan seitsemän jälkeen alkoi hirvikoira metelin, sen vaisto kertoi että tänään olisi tiedossa kunnon aamulenkki. Keväässä on puolensa, varsinkin jos metsäteille pääsee. Hiljaista ja vihreää, tulvivia ojia ja pari hirveä, siinä aamupäivän saldo. Ensimmäinen tunti vain vauhdilla, toisella pyöri jo naapurin huoli mielessä. Ison talon isäntä oli hakenut tämän eläkkeellä olevan naapurin metsäänsä, näyttänyt kuusikkoa ja väittänyt että toinen naapuri oli sieltä puita varastanut.

Ei löytynyt risuja, ei oksia eikä edes kantoja, vankkumaton varmuus vain että poliisille täytyy ilmoittaa. Naapuri oli järkyttynyt, selviä harhoja joihin ei järkipuhe tehonnut. Ajattelin poliisia seisomassa kuusikon laidalla, olemattomia kantoja katsomassa, etsimässä sanoja joilla selvittää asiaa. Omaisia huolen kanssa jos vastaavia juttuja tulee lisää, naapuria joka kuuntelee varkaussyytöksiä.

Kotona kaivoin pakastimesta marjoja ja lihaa, Huovinenhan Hamsterissaan kuvaili ilon jonka niistä tuntee. Vaan vielä parempi on kirja vanhenneesta Havukka-ahon ajattelijasta, hänen viimeisestä saloretkestään.

Joskus löytää kirjan jota lukiessaan kääntää usein esiin kirjailijan kuvan, ihailee taitoa jolla hän pyöräyttää muutamalla sanalla esiin ihmisen, miettii miksei tätä kirjailijaa hehkuteta missään. Ei kai elä tarpeeksi myyvää elämää, ole sopiva median tarpeisiin, tai haluaa vain pitää oman rauhansa.

Viimeiksi näin kävi kun luin Arto Salmisen Kalavaleen, Juhani Kellosalon ilmeitä tutkailin myös. Ja Helmi Kellokumpu, mistä semmoisia mummuja tulee?

Juu se päivän teema oli sitten korvien väli, sen hoitoon kannattaa panostaa. Onneksi oli pullaa pakastimessa.