Käki kukkui kaihoisasti, kesää luvaten, vaaran rinteellä. Tahvo istui koiratarhassa, katseli liki liikuttuneena kuinka ajokoiran pennut haistelivat silmät sirrissä ensimmäisen kerran ulkoilmaa. Terhakat pennut, suku kohdillaan ja väritys niinkuin pitikin.

Helluntai oli tulossa eikä heilistä tietoakaan, tänäkään vuonna. Aikoinaan oli yksi naisihminen lämpimän ajan viihtynyt, syysiltojen pimetessä lähtenyt. Eivät riittäneet tähdet tai ruska täyttämään kulttuurin ja seuran kaipuuta.

Oli Tahvo puutteen eteen töitäkin tehnyt, opiskellut akkain lehdistä millainen miehen tuli olla naisväelle kelvatakseen. Ulkoisen puolen piti kyllä olla kunnossa, tuvassa tilaa ja ulkona lääniä. Sisustaa sopi mielen mukaan, äiti vainaana jo niin kauan ettei haudassa pyörähtelisi vaikka kuinka radikaaleja muutoksia tehtäisiin. Kunhan ei työhuoneeseen tai koirien sohvaan puututtaisi. Ja keittiössä he olivat tottuneet yhdessä syömään, mahtui sinne kuppeja riviin ja ruokasäkit hellan kulmalle.

Omaan ulkomuotoon oli tottunut, mikä siinä vikana kun vielä varpaat sun muut tarpeelliset hyvin näki. Päivän jaksoi kevyesti metsässä kulkea, toisen pellolla ahertaa. Tukkaa ja partaa oli, rintakarvoissakaan vielä väri vaihtunut. Haalari oli peltohommissa kätevin, metsässä riitti että puku piti vettä ja tuulta. Kauppaan sopi mennä kummin tahansa, ei täällä tarvinnut pukeutua tai hajua sitävarten lisätä.

Toki Tahvo senkin tiesi ettei Lada paras auto saattomatkoille ollut, mutta maavara siinä riitti huonompiakin metsäteitä ajella eikä se koskaan hyytynyt pahoillakaan pakkasilla.

Koulutusta ja sivistystä ne naiset nykyään kaipasivat, ei riittänyt että tunsi kärpän ja hillerin eroon jo jäljistä, taisi hirvimullikkaa houkutella tai tiesi parhaat karpalosuot. Ajokoiramiehen vuosikirjat osasi ulkoa, hirvikoirien suvut samoin. 

Joskus lukiessa arvelutti riittäisikö niille edes että osasi valmistaa jänispaistia tai hirvipataa, suolalla ja pippurilla. Lähteen vettä parempaa ruokajuomaa ei ollutkaan, siihen mitään hapokasta tai tammista enää tarvittu. Kotimaista Koskenkorvaa vähän jälkiruuaksi korkeintaan.

Pitkään hän oli kuvitellut että naisen hurmaamiseen riitti kun katsoi kunnolla silmiin ja rutisti, että pelkkä miehen haju jo veisi jalat alta. Niin ne aikoinaan valistivat, kylän ukot. Vaan nyt kehoittivat puhumaan, puhumaan, pussaamaan ja kokeilemaan niin monenlaista hommaa että liki punastutti.

Tahvo siirtyi rappusille istumaan, katseli kuinka saunan savupiipusta savu kohosi huikaisevan siniselle taivaalle. Mietti kannattiko koko savottaan ryhtyä, mikä tässä, hänellä. Vaan joku outo kaiherrus kevään myötä oli mieleen hiipinyt, lisääntynyt samaa tahtia kuin tuomi aukonut kukkiaan.

Naapurin Sakun kanssa oli tarkoitus illalla lähteä kaupunkiin. Jännitti, enemmän kuin viimesyksyisessä karhupassissa.