Pakinaperjantain aihe oli maitotyttönä maailmalla. Ennen en ole jatkanut ja muokannut edellistä kirjoitustani, nyt teen sen. Kiitos vain kannustuksesta, muistelin muutaman rivin lisääkin! Edellistä en linkittänyt suoraan, sen valitusosio on tässä yhteydessä turhaa tavaraa.

Minulla on siis apukarjakon kunniakas titteli ensimmäisessä työtodistuksessani. On siinä samassa, hienosti käsin kartanon omalle kirjepaperille kirjoitetussa todistuksessa maininta sisäkön töistäkin. Vuoroviikoin tein kumpaakin hommaa, enkä sen jälkeen ole yhtä hienoa ja kiittävää työtodistusta saanutkaan.

Kartanon emännällä oli hurja maine, minä en onneksi tiennyt siitä mitään. Ja vasta myöhemmin kuulin senkin ettei kukaan edeltäjistäni ollut yhtä pitkään kestänyt. Tosin kartanon pojillakin saattoi olla vaikutusta asiaan, niiden vilkuilu oli ehdottomasti kiellettyä.

Siihen aikaan piti olla 18 että saattoi pyrkiä kätilöopistoon, emäntäkoulun jälkeen olin juuri täyttänyt 17 ja etsin töitä välivuodeksi. Kätilöä minusta ei tullut, mutta se välivuosi oli muuten oikein antoisa.

Ainakin opin puhumaan sujuvasti ruotsia, tarjoilemaan röyhelöessu päällä päivällistä ja taluttamaan sonnia lehmältä toiselle. Eli todistetusti joskus semmoinenkin otus on pysynyt hallinnassani. Nyt tuskin uskaltautuisin enää samaan hommaan.

Asuin viikot kartanossa ja liftasin kotimatkat, siihen aikaan kyydin sai vaivattomasti. Ei tullut mieleenkään että pitäisi varoa tai pelätä jotain. Yksikin autollinen pääkaupungin poikia ällisteli vilpittömästi että vieläks tollasii duunii joku oikeesti tekee.

Ja elettiin sentään vasta 70-luvun loppua, aikaa jolloin lehmiä ylipäätään näkikin vielä jossain.

Niin ja paitsi tattaripuuroon tutustuin sen vuoden aikana myös alkoholiin. Meillä isä ei suvainnut sitä lainkaan, enkä muista kuin yhden likööripullon josta äiti jupinan saattelemana otti joskus ruokalusikalla yskänlääkkeeksi. Sekin lahjaksi saatu pullo.

Naapurin pojat olivat jostain saaneet konjakkia, ja sitähän sitten asiaan kuuluvalla hartaudella nautittiin. Myöhemmin, kun kävimme seurusteluaikana ex-miehen ja veljiensä kanssa ravintolassa tilasin heidän ällistyksekseen aina konjakkia. En kehdannut kertoa että se oli ainut viinanimike jonka tiesin.

Ja koska rikoskin on jo vanhentunut voin tunnustaa että meni toista vuotta ennenkuin tarjoilija älysi kysyä papereita, olihan muu seurue reilusti vanhempaa ja tuttuja jo vuosien ajalta. Sitten tulikin parin vuoden pakollinen tauko niihin reissuihin.

No, mies on ex, mutta sen opin että nautintoaineen täytyy olla vahvaa ja ruskeaa väriltään.

Kartanovuoden aikana opin tietysti myös polttamaan Camelia ja tanssimaan, tapasin siis tulevien lasteni isän ja kävin harjoittelijatytön kotona Korsossa. Ne olivat isoja juttuja silloin.

Ai mitä ihmeellistä Korsossa oli? No, olihan se suurta maailmaa aiemmin vain Kouvolassa pyörineelle, ja sillä reissulla käytiin myös ostoksilla oikein Helsingin keskustassa. Harjoittelijan perhe oli venäläistä syntyperää, ja sieltä asti on muutama hyvä resepti kulkenut matkassa mukana.

Ei tosin kulkenut kauaa se sveitsiläinen harjoittelijapoika jolle tulkkasin kesän ajan parhaan kykyni mukaan, sen vei juuri tämä tyttö. Nykyäänkin, kun Ammann hyppää, tekee mieli huutaa että hyvä Sveitsi!

Tosin varmasti parempi niin, omalla äidinkielellä on paljon antoisampaa kinata.

Sen ostosreissun hameella ja punaisilla nyörikengillä tehtiinkin sitten monet tanssireissut. Kerran, näin selvisi jälkeenpäin, liftasimme myös isännän ( tämän nykyisen kullanmurun) kyytiin. Siitä ei kummempia kehkeytynyt sillä vasta ajan myötä viisastuneena isäntä älysi kääntää katseensa tummista vaaleisiin.

Katunut on varmasti käännöstä monestikin, mutta lohduttautuu sillä että harmaita  molemmista kuitenkin lopulta tulee.

No, loppukesän lifti sattui sitten kyytiin jota jatkuikin liki 15 vuotta, mutta se onkin toinen tarina.

Tarina, joka olisi jäänyt syntymättä jos putkilypsykoneen korjaaja olisi tullut vähän myöhemmin, tai utuisella aamuyön pellolla ei olisi märehtinyt mustavalkoinen Untuva-lehmä.

Mutta paha niitä kumpaakaan on syyttää, kai siinä täysikuu ja kohtalokin hääräsivät matkassa mukana.