Käyn mielessäni läpi taloa johon olen muuttamassa. Vähän jännittää mitä keittiön lattian alta paljastuu, toivottavasti ei tule tarvetta ainakaan isompaan remonttiin. Vanha ja kulunut ei minua haittaa, voihan sekin olla siistiä ja kaunista. Kotoista.

Astianpesukoneen silti haluan, muuten kaapit varmaan kelpaavat. Puuhellaa ei ainakaan pureta!

Olohuone tekisi kyllä mieli tapetoida uudelleen. Se on iso ja valoisa huone, ehkä jotain vaaleaa ja hillittyä. Puut ikkunan takana ovat niin kauniita etten muuta väriä kaipaa.

Makuukamarin vaatekomerot ovat oikeastaan aika rumat, vievät paljon tilaakin. Semmoiset kolhot, aikoinaan itserakennetut. Mutta kakluuni on ihana, muistan vieläkin miltä lapsena tuntui lämmittää varpaita sellaisen kyljessä. Kesäksi voisikin ehkä muuttaa yläkerran huoneeseen nukkumaan.

Kaikenlaista uutta tietysti olisi kiva laittaa, sisustuskuvissakin on usein niin hauskoja ja toimivia ideoita. Mitähän keksisi eteiseen?

Vaikka oikeastaanhan minä haluaisin että kaikki menisi ja olisi aina samalla lailla, kulkisi eteenpäin vaivatta ja omalla painollaan. Omien, tuttujen ja tavallisten rutiinien mukaan. Pimeässäkin osaisi kulkea, ei löisi varvastaan penkin kulmaan eikä valokatkaisinta tarvitsisi etsiä yhtään.

Häthätää tiedän nykyään edes mikä viikonpäivä on. Sunnuntain toki pyrin muistamaan, silloin keitän aina aamuyöstä mummoille pehmeää riisipuuroa. Muiden vasta heräillessä saatan itsekkin istua keinutuoliin ja nauttia kanelin, sokerin ja voisilmän mausta ja tuoksusta.

Ennen puhelin soi torstaisin, perjantaiksi tiesin varata ruuan oikeaan aikaan. Kyllä viikot hujahtivatkin nopeasti!

Kuuntelen miten naapurin pieni tyttärentytär kiljuu ensin sisällä, sitten auton vieressä. En haluu, en tota, en takuulla, en en! Miten tuntuu että lapset nykyään huutavat niin kauheasti?

Ennen lapset olivat luonnostaan kiltimpiä ja hiljaisempia, ei niitä tarvinnut edes komennella ja suostutella tuolla lailla.

Mutta tuliko niistä, pojasta varsinkin, liian kilttejä? Oppivatko ne pitämään puolensa, ilmaisemaan tahtonsa ja purkamaan pahaa mieltään?

En tiedä. Ja minä sentään kasvatin muidenkin lapsia. Luulin että oikein ja hyvin.

Iltalenkillä katselen miten mopopojat huolettomasti viskovat reppujaan, niiden kielenkäytössä veet ja ärrät sinkoilevat. Reput ovat vain tiellä kun ajetaan parkkipaikkaa keulitellen ympäri, tai rallia ympäri kirkonkylää.

Ennen olin tyytyväinen kun lapset viihtyivät kotona. Tuntui paljon turvallisemmalta, ei tarvinnut kuulostella ambulanssin ääntä tai kuunnella kiukkuisia naapureita.

Nyt mietin miten ne osaavat lähteä jos eivät sitä aikanaan tarpeeksi harjoittele. Lähtöä ja paluuta.

Sanoin aina lapsille ettei väliä vaikka roskakuskiksi rupeatte, pääasia että käytte koulunne niin hyvin että varmasti pääsette siihen mieluisaan ammattiin opiskelemaan. Tai työhön sitten aikoinaan. Kyllä se muukin elämä sen myötä lutviutuu, järjestyy siitä omalla painollaan.

Sitä en osannut neuvoa mitä tehdä jos sen muun elämän painolasti käy liian raskaaksi.

Työ ja sen merkitys ja mielekkyys on aina ollut hyvin tärkeää minulle. Ei semmoisesta työstä tule stressiä tai burn outtia, kyllä sellaista jaksaa vaikka ja kuinka.

Nyt mietin että olisi oikeastaan pitänyt jaksaa ihan muuta. Jakaa ne vuorokauden tunnit ihan eri lailla.

On remontteja joista voi haaveilla, ja on remontteja joihin on pakko ryhtyä. On paljon helpompi purkaa se mihin ei koskaan ehtinyt kiintyä kuin se mihin aina uskoi ja luotti.

Rakentaa uutta vailla piirustuksia, lujuuslaskelmia tai aikatauluja, vain tietäen että aloitettava on.