Jäin miettimään, kiitos hyvin nukutun yön, eilisiä suhdepohdintoja. Miettimään muutamaa ohimennen heitettyä ja kuultua kommenttia. Sitä, miten erilailla ihmiset takertuvat sanoihin, jäävät pohtimaan mitä se toinen oikein tarkoitti, kuunteliko se edes? Mikä ero on kuunnella toista, keskustella asioista ja milloin mennään jo utelun puolelle? Mikä kuuluu minulle ja mikä ei, mikä on normaalia huolehtimista ja hyvinvoinnista välittämistä, milloin touhuaa liikaa?

Mutta tarvitseeko kaikkea ottaa niin vakavasti? Miksi toisilla on suhteissaan  tarve analysoida ja pyöritellä toisen puheita, viestejä, kiireessä tai väsyneenä heitettyjä kommentteja? Takertua ja huolestua niistä. Ja tarkoitan nyt myös näitä aikuisten parisuhteita. Nuorena uskoo ja luottaa enemmän itseensä ja toiseen, nyt kulkevat pettymykset ja edelliset suhteet mukana. Ollaan arpisempia. 

Yllättävän monelle toisen menneisyys on vaikea paikka, lapset, ex-puolisot tai -sukulaiset ja vanhat ystävät ovat kielletty puheenaihe, kanssakäyminen vältettävää. Mikä niissä niin riepoo, jokaisella aikuisellahan elämää takanaan on. Ilman elettyä ja ennen kohdattua olisimme erilaisia ihmisinä, vajaampia. Luottamushan syntyy vain ajan myötä, ei kahlitsemalla ,vahtimalla tai tenttaamalla toista. Onko se toinen niin tärkeä, vai tärkeämpää pelätä mitä toiset minusta ja tästä suhteesta ajattelevat?  Kukaan ei halua paljastua petetyksi tai hyväksikäytetyksi, joutua naurunalaiseksi, mutta onko normaalia ja järkevää pohtia näitä, huolehtia olemattomista. Eihän silloin uskalla elää ja nauttia täysillä, otsarypyt syntyvät iän myötä itsekseenkin.

Mukana suhteissa kulkevat iän myötä väsymys, turhautuminen työhön tai elämään yleensäkin, suorituspaineet joita nykyaika vielä korostaa. Siitäkö ne vaikeudet johtuvat, pelätään riittääkö se mitä itsellä on antaa? Kuvitellaan, ei kysytä, mitä toinen tarvitsee. Tai toisinpäin, arvellaan ettei sen enää niin väliä, mihin se toinen enää siitä lähtisi, mikä riittää minulle on riitettävä toisellekkin. 

Mutta onko tämä elämä pohjimmiltaan niin vakava juttu?  Isä opetti monta asennetta, tärkeimpänä ettei koskaan pidä katkeroitua vaan hyväksyä se mitä eteen tulee. Manata ja noitua sopii muttei menettää kykyään iloita elämästä.