Usein olen miettinyt papin sanoja pojan hautajaisissa, "hän näki elämänsä niin erilailla kuin me muut".

Miten oikeassa hän sanoissaan olikaan, miten vähän tämä ajatus kenenkään mieleen muutoin tulee.

Opinnot suoritettu hyvällä menestyksellä, mieluinen työ- ja asuinpaikka odottamassa, parhaimmat ystävät muuttamassa  samalle paikkakunnalle. Elämä edennyt suunnitelmien mukaan, oikeastaan kaikki vielä edessä.

Milloin kaikki muuttui, miksi?

Osaan kysymyksistä löytyi vastaus, osaa voi vain arvailla, paljon jää vastausta vaille.

Hän oli valmis lähtemään. Kuinka moni meistä aikanaan sanoo samoin? Valmis, sillä hän koki elämän antaneen jo kaiken, sen parhaan osan. Kaiken, eikä sittenkään mitään.

Usein mietin kuinka nykyisin tuntuu kuin nuoret, varsinkin miehet, pojat, suhtautuvat kuolemaan huolettomasti, ikäänkuin se kuuluisi niihin elämän riskeihin joita on vain otettava. Vai eivätkö he enää käsitä mikä on totta, mikä leikkiä ja harhaa?

Lapsesta asti pelataan tietokonepelejä, tuhotaan vihollisia, tuhoudutaan itse. Televisiossa näytetään ilta illan jälkeen miten kovaa ajamalla tullaan miljönääreiksi, miten kadun laki toimii, miten halpa ihmishenki sodissa on. Istutaan isän kyydissä, kuunnellaan millaisia tumpeloita ja p-päitä liikenteen tukkona liikkuu. Miten oikea tosimies toimii.

Nuoruuteen kuuluu luottamus, usko omiin kykyihin, tulevaisuuteen.

Mihin se katosi?

Upseerin koulutus käsitteli paljon myös henkistä jaksamista, opetti huomaamaan milloin alainen tarvitsee apua. Opettiko se luottamaan muihin, kertomaan ettei itse jaksa, että oma usko horjuu? Opettaako sellaista mikään, enää aikuiselle?

Koulutus käsitteli myös kuoleman mahdollisuutta, riskejä rauhanturvaajajoukoissa, konflikteissa, harjoituksissa, sodassa. Toi kuoleman lähelle, osaksi elämän kulkua. Mutta miten se voisi olla väärinkään?

Talvisena aamuna poika näki elämänsä erilailla kuin me muut, sen aamun jälkeen meidän elämässämme mikään ei ole ennallaan.

Mutta hän oli valmis lähtemään.

Me emme olleet valmiita luopumaan, hyvästelemään, jättämään jäähyväisiä.

Voiko koskaan olla?