Olipahan työviikko! Ei välttämättä fyysisesti niin raskas vaikka pitempiä öitä teinkin, muuta ihmeteltävää vain senkin edestä. Taas kerran sai olla onnellinen ettei tarvitse enempää puuttua päivävuorolaisten kahinointiin.

Miksi ihmeessä on niin vaikea hyväksyä että uusi työntekijä tekee hommat ihan erilailla kuin on totuttu vuosia tekemään, mutta silti ihan yhtä hyvin. Saati sitten kun vielä näyttää että me vanhat puskemme rutiinilla jotain jonka voisi hoitaa paljon järkevämminkin.

Enimmäkseen olen optimistinen vanhusten hoidon tulevaisuuden suhteen, välillä usko horjuu aika pahasti. Jos psykiatrisen osaston hoitaja kysyy mummon omaisilta vasta kahden hoitoviikon jälkeen että kai se "Toini" on vessan löytänyt, omahoitaja kun sattuu nyt lomailemaan. Eikä kenenkään mieleen ole juolahtanut että saattaisi olla vaipanvaihtokin joskus tarpeen, päätähän siellä vaan hoidetaan.

Entäs meillä sitten? Vaihdetaan kyllä vaippoja ja hoidetaan muuten, mutta kestetäänkö psyykkiset oireet? Huonolta näyttää.

Joskus tuntuu että tärkeintä ovat päivittäiset rutiinit ja tasaisesti soljuva päivä, vanhus joka ei tähän ohjelmaan loksahdakkaan pistää koko paletin sekaisin.

No, kyllä se taas tästä. Pari päivää on tuullut oikein kunnolla, eiköhän näissä myräköissä putsaannu puiden ohella korvien välistäkin turhaa roinaa pois. Koirat ainakin nauttivat taas kunnon lenkeistä.

Pakinaperjantain aihe oli maitotyttönä maailmalla. Vaikka minullakin on apukarjakon kunniakas titteli ensimmäisessä työtodistuksessani en vain saanut pakinaa aikaiseksi. On siinä samassa, hienosti käsin kartanon omalle kirjepaperille kirjoitetussa todistuksessa maininta sisäkön töistäkin. Vuoroviikoin tein kumpaakin hommaa, enkä sen jälkeen ole yhtä hienoa ja kiittävää työtodistusta saanutkaan.

Kartanon emännällä oli hurja maine, minä en onneksi tiennyt siitä mitään. Ja vasta myöhemmin kuulin senkin ettei kukaan edeltäjistäni ollut yhtä pitkään kestänyt.

Siihen aikaan piti olla 18 että saattoi pyrkiä kätilöopistoon, emäntäkoulun jälkeen olin juuri täyttänyt 17 ja etsin töitä välivuodeksi. Kätilöä minusta ei tullut, mutta se välivuosi oli muuten oikein antoisa.

Ainakin opin puhumaan sujuvasti ruotsia, tarjoilemaan röyhelöessu päällä päivällistä ja taluttamaan sonnia lehmältä toiselle. Eli todistetusti joskus semmoinenkin otus on pysynyt hallinnassani. Nyt tuskin uskaltautuisin enää samaan hommaan.

Asuin viikot kartanossa ja liftasin kotimatkat, siihen aikaan kyydin sai vaivattomasti. Ei tullut mieleenkään että pitäisi varoa tai pelätä jotain.

Niin ja paitsi tattaripuuroon tutustuin sen vuoden aikana myös alkoholiin. Meillä isä ei suvainnut sitä lainkaan, enkä muista kuin yhden likööripullon josta äiti jupinan saattelemana otti joskus ruokalusikalla yskänlääkkeeksi. Sekin lahjaksi saatu pullo.

Naapurin pojat olivat jostain saaneet konjakkia, ja sitähän me sitten asiaan kuuluvalla hartaudella nautimme. Myöhemmin, kun kävimme ex-miehen ja veljiensä kanssa ravintolassa tilasin heidän ällistyksekseen aina konjakkia. En kehdannut kertoa että se oli ainut viinanimike jonka tiesin.

Ja koska rikoskin on jo vanhentunut voin kertoa että meni toista vuotta ennenkuin tarjoilija älysi kysyä papereita, olihan muu seurue reilusti vanhempaa ja tuttuja jo vuosien ajalta. Sitten tulikin parin vuoden pakollinen tauko niihin reissuihin.

No, mies on entinen, mutta sen opin että nautintoaineen täytyy olla vahvaa ja ruskeaa väriltään.

Kartanovuoden aikana opin tietysti myös polttamaan Camelia ja tanssimaan, tapasin siis tulevien lasteni isän ja kävin harjoittelijatytön kotona Korsossa. Ne olivat isoja juttuja silloin!

Aika kultaa muistot, mutta jotenkin tuntuu että elämä oli paljon selvempää silloin. Ei välttämättä helpompaa, mutta ei ainakaan tarvinnut tälläisiä miettiä ja huolehtia. Eipä silti, en kyllä huolehdi nytkään.

Vaikka nuoruus oli kieltämättä ajoittain vaikeaakin aikaa, sai silloin purkasta sentään muutakin kuin ryppyjä!

Vai enkö ole enää muistanut kokeilla?