Jo talvella se oli iskenyt Viitaseen, koirakuume. Illat kuluivat mukavasti netin astutuspalstoja selaillessa, koirien sukuja ja koetuloksia selvitellessä. Välillä piti soittaa kavereille ja kysäistä heidänkin mielipidettään jonkun tietyn uroksen kyvyistä, aina sitä joku oli hyvää haukkujaa kuunnellut.

Valinnan jälkeen Viitanen ryhtyi kauppaa hieromaan. 800 oli kova hinta pennusta, olkoonkin hyväsukuinen ja lupaavista vanhemmista. Kaiken lisäksi useamman sata kilometriä tulisi hakumatkaa. Mutta joku siinä pentueessa ja kasvattajassa viehätti, muukin kuin suku.

Kevään edistyttyä Viitanen kävi katsastamassa pennut, valitsemassa omansa niistä. Pennut kirmasivat iloisesti pitkin pihaa, olisi niitä katsellut toisenkin päivän lystikseen. Viltin jätti sillä reissulla emon alle, olisi sitten pennulla kotona joku tuomassa turvaa ja tuttua hajua.

Tarhan Viitanen rakensi viimeisen päälle, mahtui siellä juoksentelemaan ja oli kunnon koppi nukkua. Vaikka ei kai sitä heti sinne raatsisi laittaa, pentua.

Ensimmäiset yöt Viitanen nukkui sohvalla, pentu viltillään vieressä. Pikkuisen se inisi, rapsutukseen rauhoittui nopeasti.

Kesä kului sukkelaan, pennun touhuja kävivät naapurit ja tutut naureskelemassa. Ainut totisempi oli emäntä, viikari ehti myllätä useamman kukkapenkin ja sipulimaan. Eikä toki mököttänyt kauan emäntäkään, niin vilpitön oli pennun katse ja iloinen hännän huiske. Sitä onnea aina kun kotiväki saapui!

Syksyn myötä siirryttiin pihasta metsään. Se olikin täynnä jännittäviä hajuja ja ääniä, pehmeää sammalikkoa ja tiheää taimikkoa. Innosta täristen pentu juoksenteli hajujen perässä, ylpeä isäntä seuraili hiljakseen.

Nettiä selasi ahkerasti myös Ninnu, aktiivinen jäsen monessa järjestössä ja keskustelupalstalla. Maailma oli pahuutta täynnä, epäkohtia ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Ninnu oli päättänyt omalta osaltaan vaikuttaa, suojella ja saada mukaan muutkin.

Susi oli upea eläin, villi ja vapaa. Se kuului Suomen luontoon yhtälailla kuin muutkin pedot. Luontodokumentista Ninnu oli nähnyt kuinka susilauma eli yhdessä, miten emo hoivasi ja puolusti pentujaan.  

Ninnua raivostutti suunnattomasti ihmisten pahuus ja julmuus. Vieläkin itketti kun muisti uutisen suden salakaadosta. Onneksi oltiin EU:ssa, kaatolupia susille ei niin vain saanutkaan. Ne suden tappajathan ne pitäisi tappaa, viattomia eläimiä jahtasivat. Sairasta porukkaa kaikki!

Satoi ensilumen. Viitanen lopetti metsäreissut, päätti ettei vie nuorta koiraa liian aikaisin hirville, hölmöyksissään jäisi vielä jalkoihin. Kävelytti pitkin kyliä, kyllä tämän kanssa kehtaisi näyttelyreissuillekkin lähteä.

Ahkera treenaus tuotti tulosta, hyvin osasi koira kehää kiertää ja esiintyä. Pokaalit tuvan hyllyllä olivat toivottavasti vasta alkua.

Syksyksi Viitanen hankki tutkat ja vehkeet viimeisen päälle, tietäisi aina mistä kaveria tavoitella. Ne eivät hirvet aina kotinurkille pysähtyneet, ja täytyi ne jostain koiran ensin löytääkin.

Yöpakkasen jälkeen aamu oli kuulas ja kirpeä, syysaamu parhaasta päästä. Aurinko levitti säteitään huurteisen männikön ylle, ruohikko rapsahteli jalan alla. Koira vilahti mutkan taa, tuntui nokkaan osuneen lupaava haju.

Metsästä palasi hiljainen mies. Askel oli lyhyt, pää painuksissa roikotti Viitanen upouutta, naarmuista tutkaa autolle.

Jäi sentään tutka, vaikka mieli teki nakata sekin metsään.

Perkele, jo kolmas koira tänä syksynä. Muuta ei emännälle sanonut sinä iltana eikä paljon seuraavanakaan.