Ainakin säilöntä, marjastus ja sienestys päättyy nyt! Vähän pakkokin sillä kaikki kaapit ja pakastimet ovat täynnä. Tarkoitus oli lopettaa jo aiemminkin mutta jotenkin ämpäri tarttui aina mukaan aamuisin koirien kanssa metsään lähtiessä.

Eipä kyllä näin hyvää sieni - ja marjavuotta ole ihan äsken ollutkaan. Eikä näin lämpimiä syyspäiviä, karpalossakin tarkeni takitta. Hirvikärpäsetkin on helpompi ja nopeampi nyppiä pois kun vaatteita on vähän.

Nyt voi jo melkein laskea peukalonkin, puimatta on enää muutama hehtaari eikä puimurista rapsahtanut yhtään osaa. Aurinko auttoi tässäkin hommassa, kuivurilla ei tarvinnut valvoa yhtään yötä.

Öitä ei taloasiankaan suhteen tarvitse enää valvoa, pitkäaikainen vuokrasopimus on allekirjoitusta vailla valmis. Pikkuhiljaa voi siis ruveta pakkaamaan.

Yhtenä metsäaamuna istuttiin isännän kanssa oikein kunnolla aloillamme kannon nokalla ja mietittiin tulevia. Jollei laki jälleen kerran muutu pitäisi isännän päästä parin vuoden kuluttua eläkkeelle. Sitten joko ostetaan yhteinen talo jostain päin maata tai tehdään vähän isompi remontti tähän nykyiseen. Suuntana Savo, Häme, tai kenties pohjoinen. Todennäköisesti kuitenkin lähin rautakauppa. Siihen asti asutaan näin, omillamme molemmat.

Todettiin että kai se on parempi opetella jossain vaiheessa yhdessä eloakin jo ennen vanhainkotiaikoja - hyvässä lykyssä ehditään hioa pahimmat kulmat vähän pyöreämmiksi. Ja silloin tulisi sopivasti 20 vuotta seurusteluakin täyteen, lienee riittävä aika sekin.

Töissä sen sijaan on hyvin sekavat tunnelmat. Alkuvuodesta kaupunki yhtenäisti maksujaan, eli nosti reilusti niitä myös täällä syrjäkylillä. Jo siinä vaiheessa omaiset havahtuivat tutkailemaan millaista laatua uusilla maksuilla saa, että kai tasokin nousee maksujen myötä.

Nyt on julkaistu tutkimuksia vanhusten hoidon nykytilasta, ja paikallislehdessä yksi hoitaja nimettömänä kuvaili millaista yksityisten hoitokotien toiminta on. Pakosti se heijastuu meillekkin.

Toisaalta omaisten hädän ja huolen ymmärtää hyvin, toisaalta se saa jo osan hoitajista itkun partaalle. Nöyhtä tossujen pohjissa, väärään kohtaan puurolautaselle laitettu hillosilmä, korvista topsypuikolla pyöritellen löytynyt vaikku, saunan jälkeen puetut vääränväriset sukat - löytyyhän näitä, selviä laiminlyönnin merkkejä!

Lehteen haastateltu hoitaja varmaan ajattelee olevansa hyvä hoitaja tuodessaan epäkohtia nimettömänä julki, ja kertoessaan että aikoo vaihtaa työpaikkaa koska ei hyväksy nykyisen tapaa toimia. Minä olen täysin eri mieltä.

Hyvä hoitaja tekisi niin monta kantelua lääniin ja mihin sitten ikinä vaatisikaan jotta epäkohtiin juuri tällä työpaikalla puututtaisiin. Nyt leimautuvat kaikki hoitopaikat, ja mitä ajattelevat ne joille hoitokotiin siirtyminen alkaa olla lähellä?

Kuka näyttäisi ja kertoisi että on myös hyviä hoitopaikkoja ja tunnollisia hoitajia? Ja ennenkaikkea sen miten dementiasta, sairauksista ja krempoista, vaipoista ja pillereistä huolimatta vanhanakin elämästä saattaa vielä nauttia monin tavoin?

Yhdessä haastattelussa vanhainkodin johtaja sanoi ettemme hoida sairaita vanhuksia vaan vanhuksia jotka joskus sairastavat. Pidämme huolen, mutta annamme myös tilaa, omille toiveille ja omatoimisuudelle. Kumpi päättää milloin tekohampaat on hyvin pesty? Mummo joka hartaana niitä jynssää iltaisin vai omainen joka tutkii ne suurennuslasin kanssa meitä moittien?

Pieni sarvipää kuiskuttelee jostain korvan takaa että siinä samassa ohjelmassa voitaisiin myös kysyä kuinka moni ruoka - ja kahvitunneiltaan hyppäisi jatkuvasti työnsä ääreen. Tai miksi se hoitajan näkeminen kahvikuppi kädessä niin kovasti joitakuita ärsyttää.

Kyllä tosiaan, olen täysin samaa mieltä kuin työterveyslääkäri. " Sinulla sitte olla hienosti, ei olla pomo vahtimas eikä haitta ihmiset, sinä voi ihan rauhas tehä sinun työ. Minun melkein käy sinä kateeks."

Yölisistä en kehdannut enää edes mainita.

Ai niin, yhden vankan päätökseni pyörsin. Pitkällisen jahkailun ja useammankin tuttavan suosittelujen jälkeen kirjauduin, kehtaanko edes tunnustaa, Facebookkiin.

Löysin sieltä heti yhden täyskaiman, Unan ja tietysti myös tyttären. Muuten olen lähinnä vain ihmetellyt ja katsellut kuvia. Tähän blogimaailmaan oli aikoinaan huomattavasti helpompi päästä sisään. Tai sitten olen vain viihtynyt kesän ja alkusyksyn niin hyvin ulkona ettei koneen ääressä istuminen vielä oikein luonnistu.

Niin tai näin, aurinkoista keskiviikkoa!