Tämän, meilläpäin yleispätevän ilmauksen mukaisesti viritin aamulla työyön jälkeen kellon soimaan tunnin päästä.
Hirvikoira sai muutamalla koekäynnillä haukuttua itsensä valioksi, kolmannen, vielä kaksoisvalioon tarvittavan sertin jahdissa onkin sitten ajeltu vastaavasti sitä enemmän.
Etukäteen laskettiin aikataulua. Matkaa vähän toista sataa km, kehään klo 12, kotiin ennen kolmea.
Hyvin ehtisi nukkua vielä ennen seuraavaa yövuoroa.
Laskeahan aina saa.
Kartanlukijan ja kehässä pyörittelijän toimien lisäksi halusin myös  nähdä Lappeenrannan, tai ainakin ajaa samaa reittiä jota poikakin opiskeluaikoinaan vuoden suunnisti.

Juha Itkosen kirjassa vanha äiti toteaa että maailma tuntuu vanhemmiten oudolta ja vieraalta. Että niin sen kuuluukin, kuka täältä muuten haluaisi lähteä?
Ehkä se onkin juuri näin yksinkertaista.
Maailmasta tuli  pojalle outo ja vieras paikka.

Auringossa, puhtaan lumen hohtaessa, maailma näytti  tutun kauniilta.  Kovin pitkälle ei tarvinnut ajaa kun lunta oli jo selvästi enemmän, sänkipellotkin piilossa hangen alla.

Kotiin nukkumaan ehdin vasta viideltä. Tuomari oli pari tuntia aikataulusta jäljessä, aiemmin erinomaiset arvostelut saanut koira oli hänen mielestään liian raskasrunkoinen ja isopäinen, kehässäkin olen saanut sen paremmin menemään.

Silti, kaikesta huolimatta, kotimatkalla oli uneliaan kevyt ja hyvä olo.
Kaikki ei aina ole helppoa, keveää, tuskatonta, ei ymmärrettävää eikä toivottua.
Joskus vain riittää että näkee sinisen taivaan, lumisen metsän, yksinkertaiset ja selvät asiat.