Kouluikääni asti asuimme hyvin syrjässä, ihanalla paikalla kallioiden ja kivien keskellä. Yksi mieluisimmista leikkipaikoista oli lähimetsän iso kivi. Se toimi monessa leikissä hienosti, varsinkin kirkon saarnastuolina.

Vanhimpana olin luonnollisesti se joka niitä saarnoja piti. Yhtään en muista mistä kirkon keksimme tai mitä sieltä kiveltä käsin saarnasin, varmaan komensin nuorempia olemaan kiltisti. Edes niitä.

Lapsuushan tunnetusti vaikuttaa myöhemmin, sitten aikuisiällä, paljolti siihen miten kanssakäyminen toisten kanssa sujuu. Minulla taisi se saarnavaihe jäädä päälle.

Olenkin kertonut unestani jossa pyydettiin tuuraamaan piispaa, taisi olla vielä jokin isompi kirkko ja pyhä kyseessä. Se ei suinkaan ollut painajainen vaan ihan mukava uni, tyyliin että kait se nyt yhdet saarnat tuosta vaan järjestyy.

Saarnaan mielelläni vaikka maatalouspolitiikasta, luonnon suojelusta, ihmisten tyhmyydestä sun muusta tähdellisestä. Että miten voi ruoka kallistua vaikka tukia maksetaan niin paljon? Hei haloo, se tuotanto kun vaatii polttoaineita, sähköä, lannoitteita (hinta tuplaantunut vuodessa), monta kuljetus- ja käsittelykertaa ennen kuluttajalle päätymistä. Ja jokaisessa lätkäistään vielä lisää senttejä päälle.

Ja luonnon suojelu sitten, sehän on todella tärkeää, kunhan ei vain omaa lomamatkaa tai harrastuksia tarvitse rajoittaa. Ja kun se shoppailu nyt vain on niin ihanaa, eikä sinne kauppakeskukseen nyt kukaan hullu pyörällä lähde.

Työpaikallakaan en osaa olla hiljaa vaikka pitäisi. On raskasta, ei ehdi, ei jaksa, ei tule mitään. Palavereissa ollaan hiljaa kuin sanonko mikä, työtapoja ei voi muuttaa kun näin on tehty aina ennenkin ja jatkanko vielä?

Joskus mietin että jos olisimme muuttaneet aikaisemmin tasamaalle, sinne mistä ei edes vinttisiltaa mäenlaskuun löytynyt, olisinko sitten helpompi luonne? Siis muiden mielestä, omastani tietysti olen nytkin.

Mutta sitten tulee iltoja kuten tämä. Iltoja jolloin totean että ei pelkoa, en tunne itseäni mitenkään erityisen viisaaksi, siis muihinkaan verraten. Iltoja jolloin kuvaannollisestikin palaan maan pinnalle. Tänä iltana jumituin pihlajapusikkoon.

Tietysti voisi ajatella kaiken isännän syyksi, noin lavealla mielellä, sillä taas kerran juuri kun olin saanut kengät jalkaan ja koirat hihnoihin alkoi meteli. Television kanavat olivat sekaisin, muka minun jäljiltäni! Ja kukas ne muukaan yleensä selvittää kuin minä. Olen kuullut monenlaisista tasa-arvopyrkimyksistä mutten ikinä semmoisista kuin meillä. Minulla on täydellinen tasa-arvo hoitaa kaikki traktorin työkoneita pienempien vempeleiden ongelmat. Nyt minä hävyttömänä muijana häivyin, sillä koiran pissit pesen matoilta myös minä.

No, lenkillä päätin pitää illan mykkäkoulua. Joskushan senkin on pakko onnistua!

Tehtiin pitkän pitkä lenkki, käytiin työpaikallakin mummoja tervehtimässä. Mäyräkoirat ovat heidänkin mielestään ihania. 

Kotikulmilla pitelin hihnoja jo vähän huolimattomasti, mielessä siinsi kai vain näkymä jääkaapista. Ensin pusikkoon ryntäsi uros fleksi pitkällä, 6 metriä narua oli viisi kierrosta solmussa sekunnissa. Sitä selvitellessäni jumittuivat kaksi muutakin sinne, toinen tiukasti, toisen onnistui vetää panta irti. Se häipyi riemusta kiljuen kissajahtiin, toiset kaksi huusivat perään niin paljon kuin ääntä lähti ja minä mietin että vilkutanko yleisölle, kiroanko vai huudanko apua.

Soitin isännälle. Että tänne ja vähän äkkiä!

Toivottavasti sanonta nauru pidentää ikää pitää paikkaansa. Sillä isäntä sai ainakin vuoden lisää päiviä. Itsestäni en ole varma vaikka väitetäänkin että kunnon hikoilu ja sykkeen nosto on terveydelle hyväksi.