1249215.jpg

Tuttavaperheen iltatähti, iloinen ja vilkas pienokainen, kuoli tapaturmaisesti.
Tuntuu pahalta edes kirjoittaa sanaa kuolema, eihän juuri kävelemään ja puhumaan oppineen pienen pitäisi kuolla. Ei mitenkään.

Olen etsinyt sanoja ottaa osaa, voimia käydä, miettinyt tunnenko sittenkään tuskaa, tyhjyyttä, surua. Tarpeeksi.
Kyetäkseni auttamaan, lohduttamaan.
Voiko mistään löytää valon hiventäkään, mitään mikä auttaisi edes vähän?

Muitan heitä jotka vuosi sitten kävivät, lähettivät kukkia ja kortteja. Kauniita viestejä.
Eikö silloin riittänyt että joku oli siinä, vierellä. Hetken.
Kun pitemmälle ei jaksanutkaan katsoa, kun olisi vain halunnut kääntyä takaisin.

Tänään muistelen heitä entistä suuremmalla kiitollisuudella ja lämmöllä.
Heillä oli antaa se hetki, auttaa meitä päivä kerrallaan eteenpäin.