Kun ihminen viimein pääsee kauan kaivattuun olotilaan jossa työ tai perhe ei enää viekään suurinta osaa päivästä ällistyy havaittuaan kuinka paljon täytettäviä tunteja löytyy.

No, selvityshän se tuokin on ruveta julkiseen päiväkirjan pitoon.

Täältä maaseudun kirkonkylästä katsoen moni asia kummastuttaa, enkä nyt tarkoita ainoastaan eu:n perustuslakia, kännyköitä joista täytyy nähdä uutiset ja sää tai ohjeita miten rakennekynsiä huolletaan.

Töissä mietin öisin miten pienistä hetkistä ihmisen onni rakentuu, miten pienestä sattumasta on kiinni kuka meistä pärjää tai tippuu vauhdista- osa vapaaehtoisesti niinkuin itse kun vaihdoin päivätyön jakkupuvussa tähän perustarpeista huolehtimiseen, joihin toki kuuluu muutakin kuin ruoka ja kuiva sänky.

Tunnustan heti että minulla on kaapin päällä valokuvia lapsista ja muutama vuosi sitten kuolleesta isästä.

Ikinä en uskonut niin käyvän mutta syitähän löytyy.

On jotain mistä olla ylpeä kun lähes yksin ne kasvatti, muistaa millaiset neuvot aikanaan sai elämää varten: "hengitä syvään ja hartaasti, vatsa sisään ja selkä suoraksi äläkä ota miestä jolla on korvantakuset märät".

Aika vaikeita olleet osa noudattaa.

Tai ehkä vain kaipaan heitä.

Muuten ikkunalaudat ovat täynnä taimipurkkeja ja kukkia, hyllyt lehtiä ja kirjaston kirjoja.

Pelaan säännöllisesti totoa.

Se on peli jota kauheasti paheksutaan, jos laittaisin samat eurot vaatteisiin, matkoihin tai sisustukseen- jotka eivät pätkääkään kiinnosta- olisin monen mielestä normaalimpi.

Mutta olen tavannut aika monta sellaista eivätkä ne kaikki tyytyväisiltä vaikuta.

Miehiä en niitäkään oikein ymmärrä, kasvoin tyttösakissa ja kävin "tyttökouluja"

Metsästysseuraan kuulun, siellä ei niinkään ole merkitystä sukupuolella vaan halulla ja kyvyllä liikkua yhdessä tai yksin metsässä.

Voi se tietysti olla laiskuuttakin, seisoa päivä passissa ja kuunnella koiran haukkua tai istua kannolla ja katsella kun männyn oksat heiluvat.

Tällainen olen.