Seurakunta lähetti kutsun syksyllä pidettävälle itsemurhan tehneiden omaisten leirille. Mietin miksi se, samoin kuin heti tapahtuman jälkeen tarjottu kriisiapu, tuntuu täysin vieraalta ajatukselta. Voin puhua ja kirjoittaa tapahtuneesta, kertoa kysyjille avoimesti mitä tapahtui, mutten mitenkään kuvitella itseäni näihin tapaamisiin.
Lähdin nuorena kotoa, kannoin vastuun itsestäni ja lapsistani, olen lähes aina tehnyt töitä yksin. Ehkä haluan elää tämänkin läpi tavallani, antaa surun ja ajatusten tulla ajallaan, ymmärtää tai kysyä itsekseni, itseltäni.
Seuraamallani keskustelupalstalla on kiivaasti keskusteltu siitä onko itsemurhan tekijä itsekäs, ajattelematon, tekeekö väärin omaisiaan kohtaan kun ei ajattele heidän tunteitaan.
Keskustelu on tehnyt minut surulliseksi. Ei niinkään itseni tähden, vaan yleisen asenteen mielenterveysongelmista kärsiviä kohtaan. Suurin osa keskustelijoista on sitä mieltä että pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni, piristyä ja lopettaa ruikutus, että paraneminen riippuu vain omasta viitseliäisyydestä.
Mistä tällainen mielipide johtuu? Nykyjulkkiksistako, jotka kilvan kertovat masennuksistaan, uupumisistaan ja terapioistaan? Onko tästäkin jo tullut viihdettä, käsitys että suosta noustaan helpostikkin?
Miksi itsemurhan tehnyt syyllistetään? Miksi rakkauden pitäisi tähän tekoon loppua, miksi omaisten suru ja tuska olisi suurempi ja tärkeämpi kuin tähän tekoon päätyneen? Herättääkö teko meissä muissa niin paljon syyllisyyden ja häpeän tunteita että on helpompi kohdistaa ne poismenneeseen kuin kohdata itse?
Tuntuuko että onnettomuuksien ja sairauksien kautta monen elämä päättyy muutenkin kesken, että menetämme jo nyt liikaa läheisiä joilla olisi ollut vielä halu pitää elämästään kiinni?
Yllättäen suurin osa ajatteli että elämä on lahja ja meille annettu jotta sen oikein käyttäisimme ja sitä arvostaisimme. Uskonto ei kuulu monenkaan arkeen, silti itsemurhaa pidetään vahvasti synnillisenä tekona.
Mikä oikeus meillä on tuomita toistemme tekoja, vaatia asettamaan toiset itsemme edelle? Kun meistä kuitenkin jokainen pyrkii rakkaitaan säästämään, jakamaan sen minkä arvelee toisen kestävän ja jaksavan. Kenelle niistä vaikeimmista ja syvimmistä asioista ja tunteista puhuminen helppoa on, kuka edes löytää sanat silloin kun niitä eniten tarvitsisi?
Hakekoon apua, kyllä näihinkin sairauksiin lääkkeitä löytyy, näin kehoitetaan ja oletetaan. Miksi meillä laitokset pullistelevat jos se näin yksinkertaista olisi? Se hyväksytään ettei kaikkia fyysisiä sairauksia pystytä parantamaan, psyykkisten sairauksien kohdalla tuntuu asenne olevan toinen.
Poika ajatteli ja hyväksyi sen että me ihmiset olemme erilaisia, erilailla rakennettuja, toinen vahvempi, toinen heikompi. Hän ei halunnut syyttää ketään, ei meitä kasvatuksesta, geeneistä, ei kohtaloa tai ympäröivää maailmaa. Hän ei halunnut tai osannut kertoa meille uupumuksestaan ja epävarmuudestaan. Miksi me syyttäisimme häntä mistään? Kaikki eteni myös hänen mielessään liian nopeasti, edes löytää sanoja tai muuta ulospääsyä.
Me voimme vain hyväksyä etteivät kaikki kestä tätä maailmaa, sen vaatimuksia tai sitä mitä itseltään vaativat. Hyväksyä sen ettei elämä kulje meidän tahtomme mukaan, toteuta kaikkia unelmia ja toiveitamme. Hyväksyä sen että vaikka haluamme kuunnella niin kaikki eivät halua puhua.
Huomenna poika olisi täyttänyt 25.
Me muistamme häntä rakkaudella, kunnioitamme hänen muistoaan hyväksymällä sen mitä hän teki.
Me selviämme koska tiedämme että hän säästyi sodalta, raakuudelta ja näyiltä ihmisten julmuudesta. Hän valmistui upseeriksi muttei sotilaaksi.
Me uskomme että hän löysi rauhan, löysi sen mitä elämältään halusi.
Se oli hänen tiensä, meidän kulkee toisaalla.
Eihän muutakaan vaihtoehtoa enää ole.
Kommentit