Varsinaiseen lomaan vielä yli 2 kk aikaa, tähän listaan sovitettu alkuvuoden työajan lyhennykset. 12 päivää, ehtii jo kunnolla oppia yöllä nukkumisen. Yllättäen valvominen onnistuu aina helposti, rytmin kääntäminen normaaliksi ei aina.
Oikeastaan tyttären tulon lisäksi parasta on että ehtii nauttia puutarhasta, kukat liki kauneimmillaan. Kierrellä rauhassa, kerätä kimppuja maljakoihin.
Luonnolla on ihmeellinen kyky toipua myrskystä, yksi aurinkoinen päivä ja kaikki kukoistaa sateen ja tuulen jäljiltä taas.

Monessa blogissa on pohdittu syntymäkuukauden merkitystä, kevään lapset pitävät keväästä, kesällä syntyneet lämmöstä ja auringosta.
Olen syntynyt marraskuun alussa, ehkä siksi lomailen mieluiten loppusyksyllä. Sade, tuuli tai harmaus ei haittaa, luonnon väritkin pehmenevät syksyn myötä. Ehkä ne ensimmäiset ulkoilman henkäykset jättävät jonkin muistijäljen, totuttavat lämpöön ja linnunlauluun tai viileään ja hiljaisuuteen.

Huomenna ensimmäinen kerta metsästysseuran kokouksessa sihteerinä, ensimmäinen kerta pojan kuoleman jälkeen muualla kuin äidillä, tyttärellä tai siskolla käymässä. Tuttuja, mukavia miehiä kaikki. Mikä siinä silti arveluttaa?
Ehkä se myötätunto, lämpö ja osanotto jota olen niin paljon heiltäkin saanut. Se on paljon helpompi kohdata kotiseinien ympäröimänä.
Miksi tunteiden näyttämistä pitäisi jotenkin pelätä tai hävetä? Onko vain omaa kuvitelmaamme toisten ihmetys siitä miten me jatkamme elämää ja touhujamme? Tutkivat katseet, miten ne ovat selvinneet?
Arki on meidän terapiaamme, rutiinit ja työn tuoma väsymys pillerimme.