Luin kahden miehen, Aarno Kotron ja Jaakko Heinimäen, ajatuksia rakkaudesta. Kampaajalla, se kerran vuodessa tapahtuva perusteellisempi remontti on nyt lähenevän loman kunniaksi tehty. Pää näyttää kuukauden päivät vieraalta, sitten tukkaan joko tottuu tai se asettuu entiseen malliinsa.
Niistä ajatuksista, niin. Pidän heidän kirjoituksistaan, varsinkin Heinimäen. Toinen heistä totesi että rakkaastaan täytyy olla ylpeä, löytää jotain mitä hänessä ylpeyteen asti arvostaa.
Ennen olisin ollut samaa mieltä, näinhän se on, tottakai.
Nyt jotenkin kammoksun koko ajatusta.
Me olimme vilpittömän ylpeitä pojastamme, molemmat vanhemmat. Ylpeitä hänen tunnollisuudestaan, koulumenestyksestään, alkujärkytyksen jälkeen ammatinvalinnastaan.
Ylpeitä ensimmäisistä sanoista, legolinnoituksista, tietokoneen hallinnasta.
Ylpeitä pitkästä, harteikkaasta ja komeasta pojastamme joka osasi käyttäytyä, keskustella ihmisten kanssa, monellakin kielellä.
Mutta mitä se häneltä vaati, minkä kuvan se meistä antoi?

Hän pelkäsi pettävänsä meidän odotuksemme, tuottavansa vielä joskus pettymyksen meille.
Halusin vain että hän olisi onnellinen, mutta sanoinko koskaan niin? Senkin jälkeen kun hän kasvoi pitemmäksi minua?

Itse epäonnistuin monessa, kaadoin rytinällä hänen isänsä unelmat ja pilvilinnat.
Ne eivät olleet minun unelmiani, minun toiveitani tai kuviani hyvästä elämästä.
Poika kuuli niistä raunioista niin monesti ettei halunnut samaa, ei ymmärtänyt etteivät toisen unelmat olleet hänen vastuullaan.
Enkä minä osannut sitä hänelle kertoa.

Meidän vanhempien arvomaailmat olivat, ja ovat, täysin erilaiset. Usein mietin onko äidin sanoilla koskaan tarpeeksi painoa jos vastassa on miehen, isän ja auktoriteetin, arvostus.
Menestyminen, eteneminen, vastuunkanto, mitä niiden rinnalla merkitsevät sanat onni ja mielenrauha?

Toisen kirjoittajan ajatus oli että rakkauteen kuuluu sallivuus. Että sallimme ja annamme toisen olla juuri sellainen kuin hän on. Vaikea vaatimus, onko?
 
Joskus työläännyn isäntään, tapaamme olla ja elää. Sitten muistan tärkeimmän, sen miksi alusta lähtien kaikki tuntui oikealta ja niin kovin tutulta, kotoisalta . Hän ei pidä kaikista tavoistani tai touhuistani, mutta  antaa minun olla juuri sellainen kuin olen. Aina.