En ole hävinnyt marjapensaisiin, sotkeutunut vattupuskiin tai eksynyt sienimetsiin vaikkei kuulumisia olekaan hetkeen päivitelty. Hillot on keitetty, mehut valuteltu ja torvisienet kuivattu - säilöntä saa nyt ainakin hetkeksi riittää.

Lomaviikkokin meni yhdessä vilauksessa. Tädit ja äidin tapasin, siskolle näytin kyyn - semmoiseen ihmeeseen kun ei kuulemma ole vuosiin törmännyt. Hän puolestaan käytti meidät retkellä sillä ainoalla oikealla, lapsuudesta asti tutulla uimapaikalla.

Viljat alkavat kypsyä puintikuntoon, ilma tuoksua syksyltä. Juuri siltä vuodenajalta jolloin ei malttaisi olla sisällä ollenkaan. Tai nukkua yövuorojen jälkeen. Eikä töissä kaikkia nukuta öisinkään.

Koirat saavat taas juosta minne kuono vie. Uusi metsästyskausi alkoi, tai oikeastaan meillä koirien treenausaika. Alkuun ne eivät koskaan tiedä mihin sännätä, vapaus on niin ihanaa, ja se ettei kukaan roiku narun päässä jarruna.

Yhtenä iltana istuttiin kalliolla keskellä metsää muutaman naapurin kanssa. Ihailtiin uutta kotaa, juotiin nokipannukahvia ja käänneltiin makkaroita savua väistellen. Vaikeita asioita ei väistelty, en minä ollut ainoa jota elämä on kolhinut. Ei niistä tarvinnut erikseen puhuakkaan, kyllä me kaikki tiesimme mitä sanan kontrollikäynti taakse mahtui.

Siitä illasta jäi muutakin kuin savun tuoksu vaatteisiin.

Olen syksyihminen, silti tahtoisin pysäyttää vuoden aina juuri tähän. Lämpimän kuulaisiin päiviin kun kaikki vielä kukkii ja kasvaa.

Kun se ei onnistu täytyy vain nauttia joka hetkestä. Se onnistuu, ihan vaikka omalla takapihalla samettiruusujen ja petunioiden keskellä.

Tai koiranäyttelyissä, Esterin kanssa lähdetään jahka nukun ensin pari tuntia viimeisen yövuoron päälle. Nauhan värillä ei niin väliä, minun silmissäni se näyttää ihan siltä miltä hirvikoiran pitääkin. Koekoiran vain pitää jonkinvärinen käydä hakemassa, ja kasvattajalle on luvattu että niihin sitä viedään.

Aurinkoista viikonloppua!