Taas kerran kiitoksia kannustuksesta, ja kommenteista edelliseen postaukseeni. Vuosi on alkanut sellaisella tohinalla etten paljon koneen ääreen ole ehtinyt. Tai rehellisesti sanoen, silloin kun olisin ehtinyt, en ole jaksanut muuta kuin maata koirat kainalossa sohvalla.
Ensimmäistä kertaa eläissäni - ihan totta! - olen laulanut karaokea, juhlinut eroajaisia huippuluokan tarjoilujen kera, käynyt mäyriksen kanssa reissussa, peurajahdissa Helsingin herrojen seurassa, ja sokerina pohjalla todennut ettei opiskelu ole enää minun juttuni.
Laulaminen ei ollutkaan niin kauheaa kuin kuvittelin, ainut suuresti kärsinyt oli isännän nuottikorva. Mutta koska duon toinen osapuoli oli hänen parhaita ystäviään niin annettiin mennä. Vaikkei ehditty kuin a:lla ja e:llä alkavat, niin ja muutama deelläkin.
Jos häitä voi juhlia viimeisen päälle, voi nähtävästi eroakin. Loppuillasta pohdimme sitä miten iän myötä omista rutiineista, harrastuksista, voisi kai sanoa omasta elämäntavasta, tulee niin tärkeä ettei halua enää tyytyä mihinkään kompromisseihin. Vaikka vaihtoehtona sitten olisikin yksin eläminen.
Tekee hyvää kun joku ravistelee vähän, puistelee vanhoja asenteita ja luuloja pois. Miksi se olisi huono vaihtoehto? Siis miehelle, jolla on täydellinen talo, täydellisesti viherkasveja ja keittiötä myöten sisustettu ja varusteltu, makuuhuoneesta puhumattakaan.
En osaa päättää onko se jotenkin sääli - siis meidän naisten kannalta, vai kolahtiko ajatus että joku mieskin voi olla niin täydellinen. Ei vain nainen. Äsh, ehkä ymmärrätte mitä ajan takaa.
Myös herraseurue oli positiivinen yllätys. Muunkin kuin konjakkimerkin suhteen. Kuvitelmat siitä että meillä täällä maalla olisi jotenkin leppoisampaa väkeä saa nekin heittää romukoppaan. Ei taatusti meillä olisi vastaavien kilometrien ja turhien passitusten jälkeen ollut niin hyväntuulista ja päivän antiin tyytyväistä porukkaa.
Opiskelu sitten, täyttä tervanjuontia. Kuten tytär totesi "mihin se kympin tunnollinen pinko on hävinnyt?". Kun tietäisikin!
Onneksi tenttiosuus on jo suoritettu, enää pistellään muutamat piikit, ja käydään pari päivää opiskelemassa uutta tietokoneohjelmaa.
Motivaatiostahan se kiinni on, halusta oppia. Harmittaa vain mahdottomasti se kuinka vähän kurssikokonaisuuden suunnittelijoilla on tietoa työmme sisällöstä. Ei mikään oppi ja tieto tietenkään pahaa tee, mutta kun kyse on täydennyskoulutuksesta niin kai sen pitäisi liittyä jotenkin päivittäiseen työhönkin?
Jos vuosi alkoi uudella, niin myös jotain vanhaa päättyi. Eilen teimme viimeiset viljakuormat, aittaan jäi enää vähän kauraa linnuille ja jäniksille. Isännän eläkkeelle jäämisen piti olla helpotus - kuka niitä pölyisiä ja likaisia hommia, öljyisiä koneita ja savisia saappaita jäisi muka kaipaamaan?
Arvatkaa vaan naurattiko meitä ollenkaan!
Joskus 15, tai vielä kymmenenkin, vuotta sitten suunnittelimme monenlaisia muutoksia kun tämä aika viimein koittaisi. Pääsi kuitenkin jotenkin yllättämään. Tai sitten elämä on yllättänyt meidät, vienyt rohkeuden mennessään.
Voi se olla järkikin, joka on lisääntynyt, ja koventanut ääntään. Onko sekin jotenkin sääli?
Maisemakin on muuttunut, sitä kaivattua lunta on viimein satanut. Ensin se oli mahdottoman mukavaa ja ihanaa. Nyt sitä on tullut jo niin että puut painuvat sähkölinjoille, auraajat tuskailevat tukkeutuvien linkojen kanssa, ja pyöräilystä on tullut turhan jännittävää. Jännittävän näköisiä ovat myös urat joita mäyrikset jättävät metsään.
Kaunista se kyllä on vieläkin!
Lumessa mönkiminen tekee myös nälkäiseksi, on huolehdittava ettei yhtään nappulaa jää syömättä. Voi toki myös olla että mäyriksillä on huoli tulevasta , tällä humputteluvauhdilla saakin ruveta tutkimaan pussin pohjia.
Mistä tulikin mieleen, jokohan olisi aika alkaa tyhjentää pakastimien sisältöä? Saattaisi löytyä jokunen sienirasia ja mustikkapurkki sieltäkin.
Mukavaa viikonloppua!
Kommentit