Lyhyet vapaat takana, pitkä työviikko edessä. Tunteja ulkona, mäyräkoirien mukana metsässä ja hirvikoirien kanssa vähän pitempiä lenkkejä. En ole vielä keksinyt miten kaikki 5 saisi juoksutettua samalla kertaa.

Kotirapuilta vajaa 100m ja pääsee jo kunnon laduille. Metsässä kiemurtelee useampikin lenkki. Pitkiä loivia nousuja, ja alamäkiä joissa saa juuri sopivan vauhdin, ei liian jyrkkiä eikä äkkimutkia.

Hiljainen metsä teki taas tehtävänsä, antoi apunsa. Muutaman päivän vailla ihmeempiä ajatuksia, vain raukean väsyneen ja tyytyväisen olon.

Ja silti, mukana kulki tieto siitä kuinka monen päivän päästä pojan kuolemasta tulee kuluneeksi kolme vuotta.

Poika piti lapsista, pieniä on suvussa molemmin puolin paljon. Hän jaksoi touhuta heidän kanssaan ja lapset saattoi huoletta jättää hänen hoiviinsa.

Nyt, jos koskaan, tahtoisin uskoa enkeleihin. Tai johonkin, jossain, joka olisi hyvä  ja hellä sille pienelle tytölle jonka elämä päättyi liian varhain.

Helmikuu on muistoissani kuukausista hyisin. Miten toivoisinkaan että joku osaisi lämmittää äitiä jonka nyt täytyy peitellä lapsensa viimeistä kertaa.

Sillä se oli minusta kaikkein vaikeinta.