Tänään kävimme tyttären kanssa ostamassa hautajaisvaatteet. Kaupungissa oli hyvä käydä, kaikki puhuivat meille ihan normaalisti, kukaan ei tiennyt, kukaan ei tuntenut eikä varonut sanojaan, katsonut muualle.

Kävimme myös pojan isän luona, hänellä on kiire hävittää näkyvistä kaikki vähänkin pojasta muistuttava. Maalata ja tapetoida huone, piilottaa muistot.

Suru ilmenee niin monin eri tavoin. Itse en pysty hävittämään edes hammasharjaa, pesemään pyyhettä. Jokainen uusi muisto on kuin lahja.

Tuntuu myös hyvältä kun hänen opiskelutoverinsa soittavat. Tiesimme että hän viihtyy, muttemme sitä kuinka paljon ystäviä hänellä oikein olikaan, kuinka moni haluaa tulla hautajaisiin. He seisovat kunniavartiossa arkun ympärillä.

Hätäisimmät täällä jo puhuvat kuinka pojan opiskelukin oli vaikeaa. Koulun johtaja on tulossa, hän kertoi että poika olisi valmistunut toiseksi parhain arvosanoin.

En halua ylpeillä pojallani, hän vastasi uteluihin opinnoista aina nauraen että hyvin sujuu, ei tee tiukkaakaan. Haluan vain että hän saa muistoissa sen kunnian minkä ansaitseekin.

Äitini sanoi tänään ettei kenenkään kuolema ole turha, jokaisen elämällä ja poismenolla on tarkoituksensa. Haluaisin uskoa näin sillä niin moni on istunut luonamme ja kertonut salattuja, vaiettuja asioita elämästään. Ehkä lohduttaakseen meitä kuinka paljosta ihminen selviää, ehkä monelle ovat vain muistot nousseet pintaan.

Olen kirjoittanut muistopuhetta, etsinyt oikeita sanoja. Kuolema tuntuu niin järjettömältä, turhalta, tuskaiselta. Jospa se edes jonkun ravistaisi huomaamaan mikä tässä elämässä lopulta on tärkeintä, missä onnemme oikeasti asuu.